Fragmentoitunut maantie (10)

Risto Niemi-Pynttäri lukee Peter Handkea

Ennen kuin ex-kirjailija, 8-luvussa, uskaltautuu Vanhalle maantielle joka vie kotikylään, hän pistäytyy mäen toisella puolella. Unohdetulla puolella, alueella joka häneltä jäi opiskeluaikana vieraaksi. Hän muistaa erään asuinpaikan, josta oli hyvä näkymä alas kaupunkiin. Mutta mitä mäen toisella puolella oli, sitä hän ei tiennyt, eikä hän koskaan käynyt siellä päin. Nyt hän unennäön tapaan löytää tuolta mäeltä juuri hänelle sopivan asutuksen, periaatteena on ”ei hänen kaupunkinsa, vaan hänen maansa”. Siellä jokainen koti on kuin pieni tehdas, aseita ei valmisteta mutta kaikkea muuta, kirjailijan talo on myös siellä. Tärkeintä on kuitenkin leuto kevättuuli ja maa, konkreettisesti maaperä täällä tuntuu varmemmalta kuin muualla, missä ex-kirjailija on kulkenut. Tämä ”maa” johdattaa siirtymää varsinaiseen asiaan eli Vanhalle Maantielle,

Vanha Maantie kulkee hänen kotikyläänsä, se on fragmentaarinen tie, se ei ole ajokelpoinen ja jalan kulkiessakin tie ajoittain katoaa. Ex-kirjailijaa vastaan tulevat kulkijat vaikuttavat vierailta, mutta ovat tuttuja tai toisinpäin. Kuvauksesta tulee taas mieleen Dante,tällainen ”tien kronotooppi” on niin yleinen vanhemmassa kirjallisuudessa, että vaikutteena voi olla vaikka joku itävaltalainen kirjailioja, josta minulla ei ole hajuakaan.

Eräs vaikuttavin rinnalla kulkija on dosentti, jostain yleisen kirjallisuustieteen laitoksesta. Häntä vaivaa kuolettava kehukotauti sekä runoilijaisä. Tämä runoilijaisä oli omistautunut runoudelleen niin täysin, että uhrasi oman perheensäkin. Konkreettisesti: ”hän jätti perheensä pulaan”. Kuvausta hallitsee viha tätä tekorunoilijaa kohtaan, jonka jumalatar oli varsinaisesti variksenpelätti jonka keuhkoissa ei ilma kulkenut. Kerronnan, eräänlaisen kirouksen taustalla on toivo, että loppuisipa ilma tämän keuhkoajan palkeista, koska arsinaista runoutta tämä isä ei ollut kirjoittanut enää aikoihin:

” Jo ajat sitten jumalatar oli kutistunut epäjumalaksi, täytetyksi sätkynukeksi (variksenpelättimeksi), jolla ei ollut ilmaa keuhkoissaan … Jo kauan isä oli hoitanut suojavirkaansa, käyttäytyen aina yhtä äänekkäästi eri toreilla tuhansien muiden runotorikauppiaitten kanssa, vaikka esitti runonsa kuiskaten, mutta tekeytyen, puhuen, istuen julkisuuden henkilönä jopa intiimeimmissä mielentiloissaan.. eikä hänellä ollut ainoastaan mielipidettä kaikesta, vaan hän toi ne kuuluvasti esille jokaiselle maailmansa laajuisesti, huomiota vaatien,edustaen omaa runoilijana olemistaan, myös silloin kun hän oli poikkeuksellisesti yksin.” (335)

Näin isärunoilija kuvataan äänekkyyteen viittaavien sanojen avulla. ”Sen sijaan, että runoioijalta itseltään loppuisi happi (puhti poissa), niin happi loppui runoioijan sijaiselta, tämän pojalta.” (336). Hänen poikansa, dosentti päästi vain kuiskivia, käheitä, narisevia ääniä ja tulee siksi hyvin lähelle ex-kirjailijaa. Joka toinen lause sisältää Homeroksen, Shakespearen, Keatsin tai hänen oman isänsä lauseita.

Tilanne oli nyt se, että poika teki kuolemaa, ja isä odotti, voidakseen tehdä siitä runon.

Viimeinen näkymä on tämän Kafkaa muistuttavan dosentin loittoneminen:
”Katsoessaan takanaan loittonevaan hylättyyn poikaan näytti kuin savu olisi leijunut tämän päästä. Tuntematon poltti tupakkaa? Aurinko melkein jo horisontissa – vuoret olivat vastakkaisella suunnalla – heitti tien lukemattomiin soransirusiin keihäänpituisia varjoja. Sieltä saakka ex-kirjailija pystyi kuulemaan pojan huohotuksen. Poika huohotti sydäntä särkevästi, kuin kantaisi isäänsä selässään.”(337)