Otetaan Handke käteen (1)
(Risto Niemi-Pynttäri) Moravalainen yö (suom. Arja Rinnekangas, 2013) on kuunteluyö, jolloin ex-kirjailija ja Peter Handken alter ego, epäkertoja on kutsunut ryhmän ihmisiä jokilaivalle, joka on ankkuroitu Tonavan erään haarajoen, Morava-joen varrelle. Lue myös toinen osa. Paon eleet ja vihamielinen lukija.
Kertoja ja kuulija asetelmaa valmistellaan ikään kuin säheltäen, ja oikuttelevan epäkertojan toiveiden mukaiseksi.
Paikalle kutsutuista kunkin tulee istua omassa pöydässään hänelle tarjotun aterian kanssa. Nuo pienet pöydät muistuttavat jotenkin avattuja kirjoja, ne on huolellisesti aseteltu niin, että kellään ei ole katsekontaktia kehenkään toiseen.
Tämä aloitus tuo mieleen Hanken ensimmäisen näytelmän kaukaa 60-luvulta: Publikumbeschimpfung – yleisön halveksunta. Katsoin sen videolta Wienin Teatterimuseossa. Tekstin olen lukenut joskus hahmottaakseni kertojan ja lukijan vihamielisiä suhteita. Tämänkin teeman kannalta Moravalainen yö on riemastuttava löytö: siinä on publikum, lukijayhteisö esitetty osaksi romaania.
Siis Moravalaisessa yössä me paikalle kutsutut olemme ikään kuin lukijoita. Ahdistunut epäkertoja vaikenee, hän ei siedä, että yksikään hänen asettamaansa esine siirretään paikaltaan. Silloin hän saattaisi käyttää sanoja, ”johon verrattuna lyönti sormille olisi vaikuttanut pelkältä hipaisulta”.
Ex-kirjailijaa vaivaa myös äärimmäinen meluherkkyys, siksi hän ei olekaan enää kirjailija – vaan absoluuttinen ja ärsyyntynyt kuulija.
”Vähäisin, harmittominkin ääni saattoi tunkeutua hänen korviinsa häiriöäänenä, sulkea hänen suunsa, tukkia hänen kurkkunsa, viedä häneltä puhehengityksen? Ja jopa tuo kyseinen ääni, josta kuka tahansa toinen olisi tunnistanut jotakin avointa, ystävällistä, lausujansa taholta avoimeksi tarkoitettua, epäitsekkään odotuksen kaltaista, alkujaankin sopusoinnussa olevaa, sulki isäntämme kohdalla hetkessä hengitystiehyet, muuttuen vieraaksi eliöksi hänen henkitorvessaan? Ja kuitenkin hänellä oli suhteellisen vahvat korvat, joissa oli sisäänpäin, samankeskisesti suuntautuneet, suojapoimuin vahvistetut kuulotiet, kuin luodut kuuntelemaan, oikeat kuuntelijat.” (22-23)
Yleisö pidättää hengitystään, kun se odottaa kertomuksen alkamista. Selvää on että Hanke vetää aloittamisen ongelman filosofiselle ja parodiselle tasolleen. Kuinka epäkertojaa ärsyttääkään henkeään pidättelevä yleisö ! Ja sitten ensimmäiset sanat syntyvät puhtaasta uhan tunteesta.
Uhan tunne nousee, ja ex-kirjailijan kuuloherkkyys alkaakin tuntua luulotaudilta. Handkemainen epäkertoja peruuttaa nän väitteen, jolle oli rakentamassa tarinaansa:
”Samanaikaisesti ex-kirjailijalta jäi kuulematta yks jos toinenkin ääni, kun yksi meistä työnsi tuolia, yhden jos toisenkin kuulijan yskähdys; yskä jonka pystyivät aiheuttamaan vain balkanilaiset tupakanlehdet, vaikka ne oli kääritty jo kauan aikaa kaikkiin mahdollisiin tupakkamerkkeihin.”
Varsin laajan ja monipolvisen pohjustuksen myötä siis Hanke asettaa kuulijansa eli ”publikumin” sekä kysymyksen, kuinka aloittaa. Ahdistavan ja uhkaavan ilmapiirin tiivistyessä ex-kirjailija rikkoo hiljaisuuden, kääntyy erään paikallaolijan puoleen ja sanoo:
”Sano sinä. Aloita sinä.”