David Grossman: Hevonen meni baariin

Käsillä kulkien pakoon – RIITTA VAISMAA (8.10.2018)

Israelilaisen David Grossmanin vasta suomennettu, Booker-palkittu rujo, raju ja rankka romaani Hevonen meni baariin ei imaise mukaansa ensi riveiltä tai sivuilta. Imaisu tapahtuu vasta lähellä teoksen puoliväliä, ja sitten onkin menoa. Alkupuolella täytyy useammankin kerran ihmetellä, miksi tämä teos on kirjoitettu, käännetty monille kielille ja miksi minä tätä luen.

Kertoja on koomikko Dovalehin ikäinen, 57-vuotias juristi, joka on tuntenut koomikon lapsena ja nuorena ja jonka tämä on yllättäen kutsunut seuraamaan keikkaansa. Miesten edellisestä tapaamisesta on kulunut yli 40 vuotta. On pakko luottaa siihen, että miesten kombinaatiosta syntyy muutakin kuin sekavaa sohellusta, vaikka samanaikaisesti omia ihmissuhdemurheitaan pohtiva juristi ei ymmärrä, miksi hänet on kutsuttu ja mitä häneltä odotetaan. Hän tuntee olevansa aivan väärässä paikassa. On pakko myös luottaa kirjailijaan, joka sentään on kirjoittanut upean Sinne missä maa päättyy (Otava 2011).

Tapahtumapaikka on israelilaisen pikkukaupungin teollisuusalueella oleva klubi ja siellä meneillään oleva stand up -keikka. Alkupuoli on koomikon itseensä kohdistuvan pilkan ja varsin sekavien ja omalaatuisten huonojen ja vähän parempien vitsien sekamelskaa, joka tuntuu monin paikoin vastenmieliseltä. Dovaleh suoltaa vitsiä itsensä lisäksi mistä tahansa. Hän tykittää Israelin hallintoa ja iskee juutalaisista sellaista juttua, että niin varmaankin voi tehdä vain juutalainen. Välillä Dovaleh jopa pahoinpitelee itseään. Monet vitsit ja muutkin jutut jäävät kesken. Näin myös vitsi, joka on antanut romaanille nimen. Juristin mietteet keskeyttävät kaaoksen, niiden avulla voi katsoa koomikon alkuaan aivan merkityksettömältä tuntuvaa kohellusta vähän ulkopuolelta, sivusta.

Klubin yleisössä on muitakin Dovalehin aikanaan tunteneita, mm. hyvin lyhytkasvuinen nainen, joka on asunut Dovalehin naapurissa, kun molemmat ovat olleet pikkulapsia. Romaanin imu alkaa näiden kahden keskustelun vaiheilta:

”— Huomaatko, miten toiset nauravat? Etkö pidä vitsejäni hauskoina?”
”En.”
”Mitä?! Etkö edes yhtä?”
”Sinulla on huonoja vitsejä.” —
”Sillä tavalla huonojako, että ne eivät ole hauskoja?” hän kysyy lempeästi. ”Vai sillä tavalla että ne ovat ilkeitä?”
Nainen ei vastaa heti. ”Sekä että” hän sanoo lopulta.
”Eli minun vitsini eivät ole hauskoja, ja ne ovat vielä ilkeitäkin?”
Nainen ajattelee vielä hetken. ”Niin.”
”Mutta sitähän stand up -komiikka on.”
”Sitten se ei ole oikein.”

Dov kehottaa naista lähtemään. Tämä ei kuitenkaan halua poistua, vaikka hänellä on kurjaa ja vaikka koomikko lupaa illan muuttuvan naiselle entistä vaikeammaksi.

Vaikeammaksi se muuttuu kaikille, kun Dovaleh alkaa kertoa omaa rujoa elämäntarinaansa, etenkin lapsuus- ja nuoruusvuosiaan. Hän on holocaustista elossa selvinneiden vanhempien ainoa lapsi ja kaikin puolin outo ja erilainen, moneen kertaan kiusattu yksinäinen poika. Paikoin kohtuuttoman rankka elämäntarina kuitenkin tuo romaaniin juonen ja myös motiivin.

Kiinnostavaa on seurata koko tarinassa aivan keskeistä yleisön ja koomikon välistä kommunikaatiota. Yleisö toki nauraa mutta myös osoittaa negatiivisia tunteitaan. Dovaleh heittää usein noloja ja ikäviä kysymyksiään ja kommenttejaan ja kohdistaa ne suoraan joillekin kuulijoille tai ryhmille. Jotkut nolostuvat, jotkut antavat takaisin.

Elämäntarinan edetessä osa yleisöstä poistuu paikalta ja protestoi sitä, että ovat maksaneet esityksestä, joka ei vastaa odotuksia. Loppuvaiheessa paikalla ei ole kuin kourallinen yleisöä. Tuomari aistii, että heillä kaikilla on jossain vaiheessa ollut jonkinlainen aiempi kontakti Dovalehiin. Aivan lopussa paikalla ovat vain Dov, tuomari ja lyhytkasvuinen nainen. Aivan viime metreillä vain tuomari ja Dov. Hiljalleen tuomari alkaa – ehkä – ymmärtää, miksi hän on paikalla. Hän on elämäntarinaa seuratessaan tuntenut syyllisyyttä ja kysynyt itseltään, olisiko hänen pitänyt 15-vuotiaana osata auttaa tai ainakin tulla rinnalle, vaikka on selvää, että lapset ja nuoret voivat olla julmia mutta että heille ei voi sälyttää ikätasoaan enempää. Eikä Dov ole todellakaan ollut helppo kaveri.

Kautta teoksen on myös esillä muisti ja etenkin sen epävarmuus. Muisti on epäluotettava todistaja. Muistista nousee asioita, joita ei ole tiennyt muistavansa.

Dovaleh on joutunut 14-vuotiaana mahdottoman valinnan eteen. Kesken sotilastaitoja opettavan nuorisoleirin hänet haetaan leirin johdon pakeille. Kukaan ei selitä mitään. Hän kuulee vahingossa, että hänestä on tullut orpo, että toinen vanhemmista on kuollut. Kukaan ei tule kertoneeksi pojalle, onko kyse isästä vai äidistä.

Poikaa lähdetään pikaisesti kuljettamaan Jerusalemiin. Hautajaisiin on määrä ehtiä. Dov joutuu ahdistavaan ja kohtuuttomaan tilanteeseen. Hän seurustelee kaoottisessa mielessään niin isänsä kuin äitinsäkin kanssa. Hän luulee pitävänsä ajatuksillaan elossa vuoroin kumpaakin. Hän on varma, että hän joutuu päättämään, kumpi on kuollut. Molemmilla vanhemmilla on ollut kohtuuttoman vaikea elämä. Isä on paljon äitiä vanhempi. Puolalainen äiti on joutunut sodan aikana puoleksi vuodeksi junanvaunuun miehittäjien armoille. Lukuisat arvet luovat kuvion äidin ranteisiin.

Upealla, vaikkakin vähän väliä keskeytyvällä matkalla vitsien kerronnan pakko siirtyy autoa ajavalle kersantille, kunnes tämä murtuu tajutessaan, että poika ei vieläkään tiedä, kumpi vanhemmista on kuollut. Lopulta asia selviää vasta ruumishuoneella.

Dov on lapsena opetellut kulkemaan käsillään. Nurin päin kulkemisesta tulee eräänlainen pakokeino, kun muut joutuvat hämmennyksiin eivätkä saa kontaktia väärin päin kulkevaan poikaan. Käsillään juosten hän pakenee vaikeista tilanteista, lopulta jopa hautajaisista.

Kun esitys loppuu ja paikalla ovat vain Dov ja tuomari, Grossman luo koskettavasti eräänlaisen harmonian. Tuomari ei tiedä, onko Dov vakavasti sairas. Hauras yhteys miesten välille kuitenkin syntyy.

Arto Schroderuksen suomennos on kunnioitettava, vaikka se ei olekaan alkukielestä käännetty. Hän selviää oivaltavasti kaoottisista sanatulvista. Hänen on tarvinnut luoda aivan uusia sanoja. Onnistuneesti hän on jättänyt tekstiin niin heprealaisia, puolalaissaksalaisia kuin jiddiššinkielisiä sanoja ja sanontoja ja kokonaisia lauseita. Osan hän on suomentanut tai selittänyt, mutta myös suomentamattomat sopivat saumattomasti tekstin kudelmaan.

David Grossman: Hevonen meni baariin (A Horse Walks into a Bar, Sus echad nichna lebar). Englannista suomentanut Arto Schroderus. Otava 2018. 196 s.

Riitta Vaismaa on kirjallisuuskriitikko

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *