Tarina tarinasta. LIISA RINNE
Voiko sanoilla muuttaa maailmaa? Entä pystyykö taiteella horjuttamaan maailmanpoliittista valtatasapainoa? Näitä kysymyksiä pureskelee Ian McEwanin uusin romaani. Makeannälkä on agenttitarina. Se on nuoren tytön kasvutarina ja ennen muuta se on rakkaustarina.
Eletään aikaa, joka luo pohjaa Tacherinajan Britannialle. Kaivostyöläiset lakkoilevat, sähkö on kortilla, ihmiset tekevät kolmipäiväistä työviikkoa ja kaiken yllä leijuu Pohjoi-Irlannin väkivaltainen varjo.
Serena Forme, romaanin päähenkilö, taiteilee tässä rajalla, uuden ja vanhan maailman välissä. Hän on Cambridgestä valmistunut, nuori ja kaunis nainen – ja hän on vakooja. Tai noh, olisi ellei olisi nainen. Entinen rakastettu järjestää Serenalle paikan M15:sta, Britannian kotimaan tiedustelupalvelusta, mutta nainen kun on niin varsinaisiin tiedustelutoimiin hänestä ei ole.
”Tyytyväisyyttä teeskennellen aloin alustavasti kysellä työstä, ja Joan vahvisti, että täällä niin kuin elämässä yleensäkin miehillä ja naisilla oli erilaiset urakehitykset, ja tiedusteluvirkailijoiksi pääsivät ainoastaan miehet. Tottahan minä sen tiesin. Minähän olin nokkela nuori nainen, joka tiesi kaiken. Ylpeyteni ei sallinut minun paljastaa heille, miten virheellinen käsitykseni oli ollut ja miten tyrmistynyt olin kuulemastani. Kuulin suostuvani mielihyvin kaikkeen. Erinomaista! Kiitos! Minulle ilmoitettiin aloituspäivämäärä. En malta odottaa!”
Teksti on tiivistä kuten McEwanilla aina. Selkeitä, kirkkaita lauseita. Ei mitään maata järisyttävää, mutta sutjakkaasti etenevää tarinaa.
Romaanin minämuotoinen kertojarakenne tuo tekstiin tiettyä intimiyttä. Heti alusta tarina lähtee hiipimään iholle. Ennen kuin huomaakaan on koukussa, pois ei pääse. Näin käy myös tarinan sisällä, kun nuori nainen kietoutuu byrokratian rattaisiin. Rimpuilee itsensä yhä tiukemmin kiinni monimutkaiseen hyvä veli-verkostoon.
Romaanin minä-kertoja tarkastelee itseään ja tarinan tapahtumia toisesta ajasta, likeltä omaamme. Tämä tuo tarinaan sen ironisen sävyn. Mutta nyt ei jäädä tähän. Ajoittain ironia nimittäin lipeää jopa hilpeäksi, lähes hykerryttävän hauskaksi. Yhden aikakauden kuvaukseksi, jossa kylmä sota ja sen myötä suurvaltojen valtasuhteet näyttäytyvät vähintäänkin naurettavilta. Toisaalta sisältäpäin kerrottu tarina on juuri yhtä epäluotettava kuin itse vakoliuoperaatio.
Makeannälkä-nimikkeellä kuleva operaatio on kovan tiedustelutoiminnan pehmeämpi puoli. M15 haluaa tukea aloittelevaa kirjailijaa, jotta tämä kirjoittaisi yhteiskunnallisesti suopeita ajatuksia. Ja silti, kirjailijan tuottamaan sisältöön ei saa puuttua. Ohjailun pitää olla hienovaraista ja kuka sen paremmin tekisi kuin kaunis nainen. Harmi vaan ettei kukaan ota huomioon, että tämä nainen rakastaa kirjallisuutta.
Suhtaudun aina vähän epäilevästi mieskirjailijoihin, jotka pyrkivät kuvaamaan nuoren naisen sielunmaisemaa, rakastumista ja seksuaalista halua. Vaan niin suhtautuu McEwankin. Kuvaajna McEwan on hienovarainen ja hellä, ja erityisen hellä hän on kuvatessaan vanhenevaa miestä.
”Johtui kenties makuuhuoneen verhoista, mutta tietyssä valaistuksessa Tony näytti kellertävältä, hän oli kuin vanha taskukirja, josta voi lukea erilaisten ikävien sattumusten merkkejä – ylensyönti, polvi- ja umpisuolileikkaus, koiranpurema, kalliokiipeilyonnettomuus ja hänen lapsuudessaan aamiaista paistinpannulla laittaessa sattunut vahinko, jonka seurauksena häneltä puuttui osa häpykarvoituksesta. Hänen rinnassaan oli oikealla puolella kymmenen sentin pituinen valkoinen arpi, jonka syntyhistoriaa hän ei suostunut selittämään. Mutta vaikka hän olikin vähän…nuhraantunut ja muistutti toisinaan rispaantunutta nallekarhua, joka minulla oli ollut kotona pappilassa, oli hän samalla kokenut ja herrasmiesmäinen rakastaja.”
McEwanin Makeannälkä on hyvin nykyaikainen romaani. Teksti leikittelee faktalla ja fiktiolla tuoden yhteen dekkarillisen juonen, romanttisen rakkauden ja yhteiskuntakritiikin. On tarinoita tarinoiden sisässä. Ja juuri tältähän myös oikeat agenttitarinat usein näyttäytyvät. Kaikki vaativat totuutta, haluamatta kuitenkaan kuulla vastauksia. Ja niinpä totuus lipeää otteesta, muuttaa alati muotoaan. Niin kuin se todellisuuskin, jota turvallisuuspalvelun ulkopuolella eletään.
Kuten usein brittiläisessä taiteessa yksilö ei ole pelkästään yksilö vaan hän on osa laajempaa kokonaisuutta, sosiaalista luokkaa ja yhteiskunnan hienojakoista normistoa. Yksityisyys on lopultakin näennäistä ja rakkaus enemmän tai vähemmän ostettua.
Tämä kirja täytyy lukea loppuun, jotta ymmärtää sen alun. Ja täytyy malttaa lukea, jotta ymmärtää miten se päättyy. Mistä se oikeasti kertoo. Tarina alkaa uudelleen ja uudelleen, aina vähän eri kohdasta ja koskaan se ei tule täysin valmiiksi. Se on kuin itseään varioiva historia, jonka väliin puristuu totuus. Kaikki se mitä jätetään kertomatta, se mikä täytyy kuvitella itse, kirjoitetaan lopulta tarinaksi tarinan sisälle.
Ian McEwan, Makeannälkä. Otava. 2013 Suom. Juhani Lindholm