Ankeaa sarkasmia RIITTA VAISMAA
Judith Schalansky: Kirahvin kaula. Kehitysromaani. (Der Hals des Giraffe). Suom. Ilona Nykyri. Tammi 2013. 231 s.
Kirahvin kaula sijoittuu taantuvalle pikkupaikkakunnalle entisen Itä-Saksan alueelle, pääosin lyseoon ja siellä työskentelevän Inge Lohmarkin ajatuksiin. Kaikkinainen ankeus vallitsee niin paikkakunnalla, koulussa kuin etenkin Ingen mielessä. Väki vähenee, ja koulu on päätetty lakkauttaa. Päätöstä on jo onnistuttu lykkäämään useita kertoja, mutta nyt vain jo koulussa olevat saavat suorittaa opintonsa loppuun. Opettajat ovat menettämässä työpaikkansa. Koulurakennukseen tulee mm. kansalaisopiston kädentaitojen toisarvoisiksi kuvattavia kursseja ja työpajoja, joita optimismia naurettavasti ylläpitävä rehtori suosittelee milloin kenellekin.
Entisessä idässä kaikki on huonosti. Nykypäivänäkään ei tarvitse kuin katsoa ikkunasta, että tietää olevansa idässä. Jotain hyvääkin rapistuvassa ympäristössä voi sentään nähdä. Kun mitään ei ole hoidettu ja huollettu, kaikki saa rehottaa. Biologi Inge näkee ojien ja joutomaiden puskevan kasveja, joita hän on aiemmin nähnyt vain kirjoissa. Näinhän on Karjalassakin säästynyt ikimetsiä. Suomentaja Ilona Nykyrillä on ollut valtava työ, kun hän nimennyt jokaisen heinän suomeksi. Vaikka hän olisi pannut mukaan omaa luovuuttaan, täydestä menee ja täytyy kunnioittaa onnistunutta aherrusta. Biologian muissakin yksityiskohdissa lienee ollut melkoinen työ.
Monet saksasta suomennetut romaanit käsittelevät itä-länsi -problematiikkaa. Entisen idän asioita arvostellaan rajustikin, nauretaan vanhalle järjestelmälle ja samalla itselleen. Eritoten tässä rinnastan Judith Schalanskyn Kirahvin kaulan Eugen Rugen Vähenevän valon aikaan (Atena 2013). Rugen henkilöt ovat vanhan politiikan ytimestä, Kirahvin kaulassa entistä kommentoi keskiluokkaan kuuluva opettaja kollegoineen. Yhteistä on raaka kritiikki, joka kohdistuu myös itseen. Molemmissa teoksissa osa henkilöistä on jäänyt kiinni vanhaan ja uskoo edelleen kommunismiin ja sen etevämmyyteen. Parin vuoden takaisessa Jenny Erbenbeckin Kodin ikävässä (Avain 2011) aihepiiriä käsitellään armollisemmin ja viitteellisemmin, erityisen viitteellisesti Erpenbeckin Vanhan lapsen tarinassa (Avain 2011).
Kirahvin kaulan varsinainen ankeuttaja on kirjan päähenkilö ja minäkertoja Inge Lohmark, joka opettaa koulussa biologiaa ja tyttöjen liikuntaa. Hänellä on opetukseen erittäin autoritaarinen ja vanhanaikainen ote. Se periytyy vanhan vallan ajalta, jota Inge samalla sarkastisen ilkeästi kuvaa ja kommentoi. Mitään oppilaita pahempaa ei voi olla; oppilaat ovat vihollisia.
”Opettajat eivät kerta kaikkiaan suostuneet tajuamaan, että tekivät oppilaitten ongelmiin paneutuessaan vain vahinkoa omalle terveydelleen. Oppilaathan olivat pelkkiä verenimijöitä, kuppasivat ihmisestä kaiken elinvoiman. Ruokkivat itseään opettajilla, niitten vastuuntunnolla ja pelonsekaisella innolla täyttää valvontavelvollisuutensa. Olivat lakkaamatta kimpussa. Älyttömillä kysymyksillään, pahaisilla päähänpistoillaan ja vastenmielisellä luottavaisuudellaan. Varsinaisia vampyyreja.
Inge Lohmarkia ei enää näännytetty. Hän oli tunnettu siitä, että osasi suitsia ja pitää ohjat tiukalla ilman raivonpurkauksia tai avainnippujen heittelemistä. Ja hän oli siitä ylpeä.
—
Tärkeää oli osoittaa oppilaille suunta, panna niille silmälaput silmille keskittymiskyvyn terästämiseksi. — Niitten oli muutoinkin parempi antaa kaiken aikaa tuta, että ne olivat hänen armoillaan. Sen sijaan että uskottelisi, että niillä oli jotakin sanottavaa. Hänen tunneillaan ei sanan- tai valinnanvapautta ollut. Ei minkäänlaista valinnanvaraa. Luonnonvalinta oli, ja sillä hyvä.”
Alaotsikko Kehitysromaani on monimerkityksinen. Ehkä se pitää romaanin hengessä tulkita sarkastisesti. Luonnon kehityskulkuja seurataan Ingen opetuksen myötä. Kuljetaan luonnontaloudesta periytymisopin kautta kehitysoppiin. Darwinin teesit ja vahvimman voitto ovat kovia totuuksia. Kehittyykö joku tai jokin muu? Inge ei enää vaivaudu, toivottoman apaattisilta vaikuttavat muutkin. Rehtorinkin yritys kilpistyy omaan mahdottomuuteensa. Schalansky onnistuu hienosti ristiriitaisessa symboliikassa, kun Ingen mies Wolfgang kasvattaa strutseja, lentokyvyttömiä lintuja. Kirahvin pitkän kaulan Inge kertoo luonnonvalinnan kautta tapahtuneeksi menestykseksi. Kuivilla aroilla pitkäkaulainen eläin ulottuu ylimpiin akaasiapuun lehtiin ja selviytyy.
Ingellä on nihilistinen ja kalsea suhde myös perheensä. Wolfgangista ei enää kannata erota, ja aina etäisenä pysynyt ainoa tytär Claudia elää USA:ssa. Lapsen syntymästä tytär ilmoittaa postikortilla. Lapsen isästä ja tämän kanssa solmitusta avioliitosta ei ole tullut edes korttia. Ajatusten takaumassa Inge muistaa tapauksen, jossa äitinsä oppilaana olevaa Claudiaa kiusataan ja pahoinpidellään. Tyttö pyytää apua äidiltään, joka torjuu avunpyynnön ja vain kylmästi jatkaa tuntiaan. Ja tunnilla hän on rouva Lohmark. Kukaan ei tee poikkeusta.
Kirhavin kaula on hämmentävä lukukokemus. Hämmennystä tuottaa myös takakannen teksti, joka antaa odottaa muuta kuin todella tapahtuu. Onkohan markkinointiosasto lukenut teoksen? Takakannen mukaan Ingen maailma järkkyy, kun eräs oppilas alkaa herättää opettajassaan tunteita. Tämä panee odottamaan vähintään suhdetta yli viisikymppisen opettajan ja yläasteikäisen oppilaan välille. Inge kieltämättä kiinnostuu eräästä oppilaastaan. Hän auttaa Erikaa kerran oppitunnilla, seuraa tyttöä jonkin verran ja näkee seksuaalisväritteisen unen. Kerran hän tarjoaa Erikalle kyydin, kun hän näkee koulubussin hajonneen ja tietää tytön asuvan syrjässä ja joutuvan odottamaan bussia pahimmillaan tunteja. Inge kuvittelee automatkan aikana, mitä voisi tapahtua. Mitään ei kuitenkaan tapahdu.
Lopulta Ingen pitkään siedetty pedagogiikka tulee tiensä päähän. Viimeinen pisara on, kun hänen luokkansa tyttöä on pitkään ja väkivaltaisesti kiusattu eikä Inge ei ole puuttunut asiaan. Hän pitää päivän tunnit loppuun, koska on aina niin tehnyt. Palvelus ja ohjesääntö jäävät, kun muu pettää.
Kirahvin kaulan kerrontaratkaisu antaa runsaasti tilaa Ingen ajatuksille. Iso osa biologisesta ajattelusta sijoittuu oppilaille puhuttujen sitaattien jälkikommentointiin Ingen ajatuksissa. Tekniikka on hyvin samanlaisena toistuessaan paikoin monotoninen vaikkakin juuri sellaisena varmasti hyvin harkittu. Kaivattua vaihtelua tuovat Ingen matkat koulubussissa, kun hänen henkilöautonsa on rikki. Bussimatkat antavat oivan mahdollisuuden tarkkailla ja kuvata niin koululaisia kuin ympäristöäkin.
Kaiken on kai tarkoitus olla hauskaa. Toki Ingen huomiot ovat kauttaaltaan sarkastisia ja osuvat nappiin. Inge on kuitenkin koko ajan katkera eikä välitä kenestäkään. Hän ei pyri kehittymään tai edes mihinkään hyvään.
Kuvitus on romaanissa yllättävä ja runsas. Kirjailijan, joka on toiselta ammatiltaan graafikko, mustavalkokuvitus tukee Ingen pedagogista ajattelua. Se tuo mieleen vanhat biologian oppikirjat.
Ehkä Saksassa vielä tarvitaan katkeria ryöpsähdyksiä. Kirahvin kaula on palkittu kotimaassaan. Missä määrin tematiikka on yleispätevää? Toki eri puolilla maailmaa on taantuvia paikkakuntia ja kouluja lakkautetaan, mikä aiheuttaa katkeruutta. Kirhavin kaulassa on kuitenkin kyse katkerasta ihmisestä, jota kaikessa nihilismissään ei kokonaisuus voisi vähempää kiinnostaa.
Judith Schalansky: Kirahvin kaula. Kehitysromaani. (Der Hals des Giraffe). Suom. Ilona Nykyri. Tammi 2013. 231 s.