Markku Nivalainen LÄNSIMAIDEN VIULU
Kathryn Koromilas: Palimpsest (Arcadia 2010)
Tarina on tuttu: trauman kokenut henkilö palaa paikkaan, josta on syystä tai toisesta vieraantunut, ja oppii sattumusten kautta jotain elämästä, maailmankaikkeudesta – ja kaikesta. Klassisessa kehitysromaanissa yksilön suhde häntä ympäröivään todellisuuteen on yksinkertainen. Paikkansa yhteiskunnassa on löydettävissä luopumalla yksilöllisistä paheista ja sopeutumalla yleisen hyvän nimissä asetettuihin rajoihin. Vaikka matkalla kohdatut vastoinkäymiset osoittavat, miltä osin yksityinen ja yleinen ovat ristiriidassa, on ainoa tarjottu ratkaisu yksityisen sovittaminen yleiseen. Tämä ei poista ongelmia aiheuttavia ristiriitoja, vaan ennemminkin auttaa ylläpitämään niitä.
Palimpsest (2010) on australialaisen filosofi Kathryn Koromilasin esikoisromaani. Tarinan päähenkilö on Kally Palamas, filosofi, joka kolmekymmenvuotiaana palaa Australiasta juurilleen Kreikkaan osallistuakseen isänsä hautajaisiin ja tehdäkseen tiliä elämästään. Australiaan jää maailma, johon Kally on kykenemätön ja kenties myös haluton sopeutumaan. Kreikassa Kally haluaa unohtaa itsensä ja kirjoittaa historiansa uudelleen. Muistoja menneestä, kadotetusta ajasta tarjoavat isoäiti Kallisto sekä perehtyminen edesmenneen isän, Akindynosin elämään.
Yksi Kallyn tärkeimmistä tiedonlähteistä on Akindynosin elämää käsittelevä Akindyniadi, joka toimitetaan hänelle luku kerrallaan pieneen tienvarren muistokappeliin. Teos käy läpi Akindynosin vaiheet aina siitä asti, kun tämä kouluja käymätön kaivostyömies löysi filosofian Coober Pedyssä, ”maailman opaalipääkaupungissa” ja palasi Zelopoliiseen elääkseen ja opettaakseen kuten antiikin filosofit. Esikuvana Akindynosille toimi Zelopoliissa vaikuttanut helleenifilosofi Zelodotus, joka oli koonnut ympärilleen innokkaiden oppilaiden joukon, mutta päätynyt riistämään henkensä. Akindynos löytyi rannalta hukkuneena, ja syyksi epäillään itsemurhaa, sillä itsemurhat eivät ole harvinaisia Zelopoliissa. Onnistuiko Akindynos kenties toisintamaan esikuvansa elämän liiankin hyvin?
Romaanin lähtökohdat ovat yksinkertaiset, mutta käsiteltävänä on suuria kysymyksiä. Henkilöt ja juoni tempovat tarinaa eri suuntiin ja teemoja vyörytetään lukijan kohdattavaksi niin armottomasti, että lukeminen on paikoin raskasta. Tarinaa kannattelee Akindyniadi, joka tarjoillaan lukijalle vähitellen yhdessä Zelodotusin historian kanssa. Akindynosin tarinan lisäksi on lukuisia pienempiä tarinoita, jotka kytkeytyvät Akindyniadiin tavalla, joka tekee niistä kertomisen vaikeaksi paljastamatta teoksen varsinaista juonta. Henkilöitä romaanissa on suhteellisen vähän, mutta heitä esitellään läpi kirjan, ja on lopulta melkoinen yllätys, ketkä heistä osoittautuvat tärkeimmiksi. Samaten yllätyksen tarjoaa loppumetreillä mukaan otettava sivujuoni, joka pyrkii sitomaan yhteen kaikki aikaisemmat avoimiksi jääneet käänteet. Miten hyvin tässä onnistutaan, jää lukijan päätettäväksi.
Romaanin keskeisiä teemoja ovat moderni juurettomuus sekä menneen ja nykyisyyden suhde. Teoksen nimi Palimpsest viittaa paradoksaaliseen tilanteeseen, jossa mennyt ja nykyaika ovat samanaikaisesti läsnä. Palimpsestilla tarkoitetaan käsikirjoitusta, josta alkuperäinen teksti on pyyhitty pois tai peitetty, ja jonka päälle on kirjoitettu uusi. Kirjoitusmateriaalin kierrättäminen oli tavallista etenkin keskiajalla, jolloin pergamentti oli kallista ja arvottomina pidettyjä pakanallisia antiikin tekstejä peitettiin oikeaoppisilla uskonnollisilla kirjoituksilla. Toisinaan aiempi kirjoitus pyyhittiin tai peitettiin niin, että se jäi paljain silmin luettavaksi. Kirjallisuustieteilijät näkivät käsitteen metaforisen arvon ja omaksuivat sen kuvaamaan tekstienvälisiä suhteita.
Akindynos pakenee Coober Pedystä Zelopoliiseen, koska uskoo antiikin helleenisen maailmanjärjestyksen palauttamisen olevan mahdollista Kreikassa, jonka kulta-aikaan koko länsimainen korkeakulttuuri perustuu. Akindynosin visiossa menneiden aikojen käsitykset ja historiansa unohtanut moderni maailma lomittuvat palimpsestin tapaan. Hänelle filosofia tarkoittaa sananmukaisesti viisauden rakastamista. Kyseessä ei ole mikä tahansa puolivillainen sofismi, vaan menneiden aikojen unohdettu helleeninen viisaus. Akindynos kysyy, olisiko nykyihminen mahdollista opettaa helleeniseen viisauteen ja olisiko siten mahdollista saada kaikkialla rehottava rappio kuriin? Vastausta voi etsiä Akindynosin tapaan historiasta. Akindynos on siinä mielessä tyypillinen rappiodiagnoosin tekijä, että hän on itse tälläkin kertaa selvin osoitus rappiosta, jopa omien kriteeriensä perusteella, mikä voitaneen tulkita merkiksi länsimaiseen kulttuuriin sisäänrakennetusta ironiasta.
Akindynosin käsitys länsimaisen kulttuurin tilasta ja historiasta on sukua konservatiiviselle dekadenssin kritiikin perinteelle, jota edustavat ajattelijat kuten Oswald Spengler, Martin Heidegger ja Friedrich Nietzsche. Kulttuurikriitikko Oswald Spengleriltä tunnetaan parhaiten teos Länsimaiden perikato (1922), jossa hän pyrki osoittamaan läntisen kulttuurin olevan rappiovaiheessa. Toisin kuin aikansa historiantutkijat, Spengler uskoi historian olevan luonteeltaan syklistä ja kulttuurien muistuttavan eläviä organismeja siinä, että ne syntyvät, elävät ja kuolevat. Martin Heidegger halusi palata esisokraattiseen ajatteluun, koska koki filosofian joutuneen Platonin myötä hakoteille. Klassisisti ja kirjailija Friedrich Nietzsche näki Akindynosin ja Spenglerin tapaan rappiota kaikkialla ja kaipasi yli-ihmisten etujoukkoa, joka toimisi oikein ja ryhdikkäästi.
Kuten Spengler, Heidegger ja Nietzsche ennen häntä, myös Akindynos luki antiikin tekstejä kuin piru Raamattua. Hänelle Zelodotus uskottuine oppilaineen edustaa etujoukkoa, joka kykenisi hylkäämään länsimaisen kulttuurin harharetken ja palauttamaan kreikkalaisen kulttuurin menetetyn kulta-ajan. Akindynosille tämä tapahtuu valistustyön avulla, mihin liittyy kulttuurimuistomerkkien kunnostaminen ja klassisten arvojen mukaan eläminen. Toisenlaista lähestymistapaa edustaa Akindynosin sukulaissielu, armeijataustainen amerikkalainen Alexander, joka kokee hellenismin verenperintönään. Hän toivoo voivansa auttaa hellenistisen maailman uuteen kultaiseen aamunkoittoon korvaamalla sukunsa parsatilalla kesäisin riistettävän albanialaisen ja turkkilaisen halpatyövoiman puhdasverisillä kreikkalaisilla työntekijöillä.
Halu puhdistaa oma kulttuuri sitä saastuttavista, vierasperäisistä elementeistä on sangen synkkä ja pitkän perinteen omaava osa länsimaista kulttuuridiskurssia. Lienee vain ajan kysymys, koska joku keksii aloittaa puhumisen kalevalaisen mytologian elävöittämisen puolesta. Palimpsestin sukulaisteoksena voidaan nähdä Petteri Paksuniemen mainio romaani Maailman napa (2003). Paksuniemi maalailee kuvan, miten olisi saattanut käydä, jos Ior Bock ei olisi yrittänyt kaivaa esiin muinaista Lemminkäisen temppeliä esiin maan alta, vaan olisi tavoitellut taivaita ja rakennuttanut tälle uuden. Paksuniemen teos on kuva logiikasta, jolla rappiota kaikkialla näkevä ja konservatiiviseksi itseään kutsuva oikeistoliike itseänsä pyrkii oikeuttamaan. Samaten se paljastaa ääriliikkeiden teorian ja käytännön dynamiikan.
Palimpsestissa Akindynosilla on teoria hallussa, Alexanderilla käytäntö. Siten he edustavat saman kolikon kahta eri puolta, vaikka eivät tunteneet toisiaan. Jää myös epäselväksi, onko Akindynosin teoria lopulta muuta kuin valikoima mielivaltaisesti valittuja lainauksia, joita hän täydensi kieroutuneiden näkemyksiensä mukaisella hölynpölyllä. Hänen verkkosivuja varten kokoamansa tekstimateriaali ei yllä salonkikelpoisuutensa asteessa edes ilmeisen suosittujen ”kirjoituksia uppoavasta lännestä” tarjoavien verkkosivujen tasolle. Ei esimerkiksi ole lainkaan selvää, pyrkikö Akindynos valmistelemaan kulttuuria uuteen sykliin antamalla sille kuoliniskun, vai uskoiko hän Alexanderin tapaan, että kelloja voisi kääntää taaksepäin.
Mallin ja esikuvan niin Akindynosille kuin Alexanderillekin tarjoaa antiikki, joka on toiminut ja yhä edelleen toimii ilmeisen ehtymättömänä inspiraation lähteenä länsimaiselle kulttuuriväelle. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii poliittisia valintoja viimeiseen asti vältellyt Olavi Paavolainen, joka oli kosmopoliittina etsinyt uutta yhteisöllisyyttä suurkaupunkien melskeestä, mutta päätynyt ”eurooppalaisen odysseiansa” myötä kulttuurin juurille Akropoliin raunioiden rauhaan. Juuri tähän rauhan ihailuun sisältyvä antiikin etäännyttäminen kulttuuri-ihanteeksi ärsytti esseisti Leif Salménia, joka toivoi, että Paavolainen olisi kyennyt ymmärtämään antiikissa eletyn ihan oikeaa elämää. Mutta Paavolainen oli romantikko, jota kiehtoivat arjen ylittävät asiat. Koska nykyhetki ei antanut tyydyttäviä vastauksia, etsivä katse kääntyi ensin tulevaisuuteen ja lopulta menneeseen.
Paavolainen kirjoitti päiväkirjaansa 18.11.1941 lukeneensa viulun historiaa käsittelevän kirjoituksen, jonka keskeisen ajatuksen hän tiivistää näin: ”Samoin kuin Parthenon ja Akropolis olivat kreikkalaisen maailman tasapainon ja harmonian ylevin saavutus, samoin on yksilöllinen ja sielullistunut länsimainen kulttuuri saavuttanut hienostuneimman ilmauksensa viulussa.” Kuunnellessaan sotilaskodissa keskinkertaisen viuluniekan soittoa Paavolainen saa idean kirjoittaa esseekokoelman otsikolla ”Länsimaiden viulu”. Tämä toimii vertauskuvallisena nimenä ”teokselle, joka nyt, länsimaisen kulttuurin iltaruskon hetkenä, kuvailisi kaikkea sitä, mitä minunkin sukupolveni nuoruudessaan on siinä rakastanut: taiteen hienostusta, yksilöllistä subtiliteettia, sielun tuskallista ja hivuttavaa kaipausta”. Viulun historiaa käsittelevä kirjoitus sisälsi Paavolaista säväyttäneen sitaatin, jota tämä ei päiväkirjassaan valitettavasti toista. Hän tyytyy toteamaan sen olleen peräisin Spenglerin kynästä.
Linkki kustantajan sivuille
http://www.scholarly.info/book/9781921509681
Kirjallisuutta
Koskelainen, Jukka (2012) Rakas rappio. Jyväskylä: Atena.
Paavolainen, Olavi (2006) Synkkä yksinpuhelu. Helsinki: Otava.
Paksuniemi, Petteri (2003) Maailman napa. Helsinki: Tammi.
Salmén, Leif (2008) Alas Akropoliilta. Helsinki: Teos.
Spengler, Oswald (1996) Länsimaiden perikato. Helsinki: Tammi.