Herkkä ja verevä sukutarina – RIITTA VAISMAA (11.5.2019)
Kim Thúyn esikoisromaanin ru kerrotaan olevan omaelämäkerrallinen. Kim Thúy syntyi Saigonissa 1968. Kymmenen vuotta myöhemmin perhe lähti venepakolaisina sotaa ja kommunismia pakoon. He päätyivät Malesiaan pakolaisleirille ja sieltä Kanadaan.
Thúy asuu Montrealissa. Hänestä tuli ensin ompelija, sitten tulkki, sen jälkeen juristi ja myöhemmin vielä ravintolan omistaja. Hän on myös lahjakas kirjailija.
Ru on mitoiltaan pieni. Sivuja ei ole paljon, ja useimmilla sivuilla on tekstiä melko vähän. Merkitykseltään ru ei ole millään muotoa pieni. Se avaa herkästi ja verevästi kokonaisen maailman, aarrearkun, johon tuskin kovin moni on aiemmin perehtynyt. Ru kertoo vietnamilaisesta kulttuurista, laajasta suvusta ja koko kansasta monessa eri rekisterissä.
Minäkertoja on syntynyt saigonilaiseen yläluokkaan. Ankaralla pakomatkalla kaikki turha karsiutuu. Keskellä merta on mahdoton edes tietää, onko veneen suunta oikea, kun meri ja taivas ovat samaa sinisyyttä. Kun päädytään niin matalalle, että jalat ylettyvät pohjaan, kukaan ei tiedä, onko päästy pakoon vai kenties palattu takaisin.
Rannalla on malesialainen pakolaisleiri. Kahdelle sadalle tarkoitetussa leirissä on 2000 ihmistä. Monikerroksisen kivitalon jälkeen asumukseksi kyhätään oksista ja hylätyistä kankaan- ja muovinkappaleista maja, jossa nukutaan kylki kyljessä punaisella hiekalla. Välillä on kuuma, välillä kylmä. Muovinriekaleet eivät estä vettä valumasta sisään majaan.
Perhe päätyy Kanadaan, lumen ja valon maahan. Palveltavina olemiseen tottuneet vanhemmat aloittavat siivoamalla koulujen vessoja. Minäkertoja puhuu kauniisti vanhemmistaan, jotka aina katsoivat riittävän kauas, lastensa tulevaisuuteen. He näkevät koulutuksen väylänä parempaan. Kim Thúy kirjoittaa lämpimästi muistojaan alakoulun opettajastaan, joka uskoi ja luotti pikkuisiin vietnamilaisiin oppilaisiinsa, osoitti tietä eteenpäin.
Päähenkilö menestyy ja palaa ajoittain länsimaistuneena ja varakkaana konsulttitöihin Saigoniin, missä hän huomaa, että vaikka hän osaa vietnamin kieltä, hän on unohtanut kansan tavat ja mentaliteetin. Kymmenvuotiaana lähteneeltä ei voi muuta odottaakaan, vaikka suku onkin pitänyt yhtä,
Kim Thúyn teksti on paikoin kuin herkkää runoa. Romaanin tyyli on kuin satua lukisi. Suvun tarinat lähenevät maagista realismia. Kim Thúyn kerronta ei etene kronologisesti. Paikat vaihtuvat mennen tullen, yli mannerten liikutaan sujuvasti. Kokonaisuus pysyy ihailtavasti koossa. Liimana ovat suuren suvun lukuisat jäsenet. Heidän kansantarinoiden tapaan etenevät kohtalonsa sekä liikuttavat että tuovat hymyn huulille. Kim Thúy on omistanut run ”kotimaani ihmisille”.
Kim Thúy kuvaa herkästi ja koskettavasti äitiyden onnea mutta myös sen raskaita puolia. Hänellä on kaksi poikaa, joista nuorempi on autistinen. Äidinrakkaus on rakkautta, joka ei lopu koskaan.
”EN HUUTANUT enkä itkenyt, kun sain kuulla, että poikani Henri oli vankina omassa maailmassaan; kun varmistui, että hän on niitä lapsia, jotka eivät kuule eivätkä puhu vaikka eivät ole kuuroja tai mykkiä. Henri on niitä lapsia, joita on rakastettava matkan päästä, koskettamatta, hymyilemättä, etteivät lapsen aistit joutuisi vuoron perään liian koville ihomme tuoksusta, äänemme voimasta, hiustemme tunnusta, sydämemme lyönneistä. Henri ei varmaan koskaan lausu lempeästi sanaa äiti, vaikka hän osaa lausua päärynää tarkoittavan ranskan sanan ”poire” oikein pyöreästi ja aistillisesti. Hän ei tule koskaan ymmärtämään, miksi itkin, kun hän hymyili minulle ensimmäistä kertaa. Hän ei tiedä, että hänen ansiostaan jokaisesta ilon kipinästä on tullut siunaus, eikä hän tiedä sitäkään, että en koskaan lopeta taistelua autismia vastaan, vaikka tiedän taistelun hävityksi jo etukäteen.”
Kim Thúyn ru loppuu näin kauniisti:
” … Yksin tai yhdessä kaikki nuo menneisyyteni henkilöt ravistivat niskastaan sinne kertyneen lian saadakseen levittää punaisen ja kullan väreissä hohtavat siipensä ja lennähtää tarmoa uhkuen kohti laajalle leviävää taivaansineä, ja niinpä he nyt koristavat lasteni taivasta ja näyttävät heille, että taivaanrannan takana on aina toinen, ja sen takana vielä toinen aina äärettömyyteen saakka, aina uudistumisen sanoinkuvaamattomaan kauneuteen saakka, aina tavoittamattoman tuntuiseen iloon saakka. Minun kohdallani kaikki tuo toteutui, kun tämä kirja kävi mahdolliseksi, kun sanani pääsevät liukumaan huultenne kaarella, kun valkoiset sivut antavat minun jättää niille jälkeni, tai oikeastaan edelläni ja minun vuokseni kulkeneiden jäljet. Olen taivaltanut heidän askeltensa perässä kuin valveilla nähdyssä unessa, jossa juuri auenneen pioninkukan tuoksu ei enää ole tuoksu vaan onni, jossa syksyisen vaahteranlehden syvä puna ei ole enää väri vaan autuus; jossa yksittäinen maa ei ole enää paikka vaan kehtolaulu.
JA JOSSA ojennettu käsi ei kuvaa enää elettä, vaan rakkauden hetkeä joka jatkuu uneen, heräämiseen, arkeen.”
Ru tarkoittaa ranskan kielessä pientä puroa ja kuvaannollisesti virtaamista, esimerkiksi kyynelten, veren tai rahan. Vietnamin kielessä ru tarkoittaa kehtolaulua, tuudittamista.
Kim Thúy: ru (Ru). Suom. Marja Luoma. Gummerus 2019. 144 s.
Riitta Vaismaa on kirjallisuuskriitikko
Tervehdys suomentajalta: nimeni on Marja Luoma, ei Tarja.
Kiitos loistavasta suomennoksesta! Kirja oli luettavana kirjapiirissämme ja herätti vilkkaan ja laaja-alaisen keskustelun kirjan tiimoilta. Maailman poliittinen tila ja tilanne, pakolaisuus, aasialainen kulttuuri, kieli ja kielettömyys, selviytyminen, työn ja kauneuden merkitys ihmiselle. Eikä vähiten juuri tämän kirjan sensitiivinen kieli ja rakenne maailman globalisaatiossa.