Päivi Laakso: Sääskenpyytäjät


Mustaa huumoria meänkielellä – RIITTA VAISMAA (11.4.2019)

Norjassa asuvan ja norjaksi kirjoittavan suomalaissyntyisen, tornionlaaksolaisen Päivi Laakson (s. 1967) toinen suomennettu teos, pienoisromaani Sääskenpyytäjät on ilmestynyt houkuttelevassa ja hurmaavassa kääreessä. Absurdi, moninainen ja väreissä hohtava kansikuva on myös kuvataiteilijana toimivan kirjailijan oma teos.

Itse tarina ei kuitenkaan vastaa kansikuvan huutoon. Sääskenpyytäjissä on kyllä huumoria mutta kovin tummaa, mustanpuhuvaa. Se kumpuaa vanhojen ihmisten maailman muutoksista ja perheenjäsenten epäsovusta. Absurdius syntyy ohipuhumisesta ja vanhuudesta, lähinnä muistisairaan isän puheista ja teoista. Kannen lupaamaa keveyttä en teoksessa näe.

Laakso omistaa kirjansa ”Äidille, suurelle inspiraation lähteelle” ja kiittää tätä murresanoista ja ilmaisuista meänkielellä. Melko negatiivinen kuva romaanin äidistä kuitenkin syntyy, eikä vain hänestä.

Valloittavan aidon tuntuista meänkieltä on ilo lukea. Olisi mukava tietää, miten meänkieli esiintyy alkuaan norjaksi ilmestyneessä Sääskenpyytäjissä ja mikä suomenkielisessä versiossa on erinomaisen suomentajan Outi Mennan osuus ja mikä kirjailijan itsensä.

Sääskenpyytäjät on ilmeisen autofiktiivinen teos. Isä ja äiti ovat Norjassa asuvan Päivi-nimisen taiteilijan Torniossa asuvat vanhemmat. Isä ja äiti ovat päähenkilöt, mutta Päivi itsekin on mukana romaanissa.

Sääskenpyytäjät on tärkeä yhteiskunnallinen puheenvuoro. Se kuvaa vanhenevien ja monisairaiden hankalaa selviytymistä kotona ilman apua. Äiti on sairastanut koko ikänsä, mutta romaanin kuvaamana aikana isän sairaus on akuutti ja vie äidiltä niin ajan kuin voimatkin. Hykerryttävä on tapahtuma, jossa äiti soittaa Lapin radion suoraan valituskanavaan ja purkaa ylivoimaisen kuormansa häkeltyneelle toimittajalle ohjaten samanaikaisesti isää kahvinjuontiin. 

Toinen hyvin koskettava, joskin astetta vakavampi episodi on matka sairaalaan, jossa muistisairas ja liikennettä hahmottamaton isä ajaa ja pelkääjän paikalla istuva äiti yrittää parhaansa mukaan neuvoa kuskia. Tämä ei tunnista tuttuja paikkoja saatikka sitä, miten liikenne sujuu. Uhkaavasta tilanteesta selvitään nipin napin. Lääkäri jo ollut valmis kieltämään isän ajo-oikeuden, mutta sinnikäs mies on onnistunut pääsemään läpi ajokokeesta.

Sääskenpyytäjät kuvaa isän ja äidin arkipäivää, joka poikkeaa tavallisesta siinä, että pariskunta on lähdössä sairaalaan kuulemaan isän verikokeiden tuloksia. Niin he kuin lukijakin odottaa poliklinikkakäyntiä ja toivoo heidän saavan apua arjessa selviämiseen. Yllättäen lääkäri ilmoittaa ilman myötätunnon häivää, että isän eturauhassyöpä on levinnyt ja vaurioittanut munuaisia niin pahasti, että mitään ei enää ole tehtävissä. Isän on jäätävä sairaalaan, elinaikaa kylmäkiskoinen tohtori lupaa korkeintaan viikkoja. Äiti sentään saa luvan yöpyä sairaalassa.

Vaikka terveydenhoitoa paljon moititaan ja usein syystä, näin ei voi käydä edes yksityistetyssä Länsi-Pohjan keskussairaalassa. Vaikka kirjailijalla on oikeus yksinkertaistaa asioita ja panna mutkia suoraksi, tässä uskottavuuden raja ylittyy.

Sairaalamatkalla isä kuolee. Jo aiemminkin mainittu perheenjäsenten epäsopu korostuu, kun äiti ajaa hulttiopoikansa pois isän sairasvuoteelta. Päivi riitelee jatkuvasti äitinsä kanssa. Päivi muistaa katkerana, että isä on silittänyt kissaa mutta ei tytärtään. Lähellä kuolinhetkeä Päivi sentään saa kosketetuksi kuolevaa. Tosin häntä harmittaa, kun isä kuolee juuri silloin, kun Päivi käy sairaalaan kanttiinissa. Päivin mielestä isä ei halua häntä edes todistamaan kuolemaansa.

Ihmettelen Sääskenpyytäjien päähenkilöiden ikää suhteessa heistä välittyvään kuvaan. Nyky-Suomessa eivät useimmat Päivin isän ja äidin ikäiset ole höppänöitä vanhuksia vaan aktiivisia yhteiskunnan toimijoita, joista moni jatkaa vielä työuraansakin. Toki pitkäaikaissairaudet ovat kuluttaneet päähenkilöitä ja vanhentaneet heitä ennen aikojaan. Isä ja äiti olisivat uskottavampia, jos heillä olisi ikää edes kymmenen vuotta lisää, mielellään enemmän.

Kuten sanoin, meänkieli sujuu Sääskenpyytäjissä erinomaisesti. Valitettavasti murre pannaan lähinnä korostamaan vanhuuden naurettavuutta. En jaksa ymmärtää, miksi vanhuudesta ja jopa sairaudesta tehdään vitsi.

Päivi Laakson aiempi suomennos on vuonna 2004 ilmestynyt Parantola. Se on hyvin toisentyyppinen romaani kuin Sääskenpyytäjät.

Päivi Laakso: Sääskenpyytäjät (Myggfangerne). Suom. Outi Menna. Like 2019. 133 s.

Riitta Vaismaa on kirjallisuuskriitikko

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *