Tommy Wieringa: Joe Speedboat

Risto Niemi-Pynttäri
PYÖRÄTUOLLIKERTOJA POIKAPORUKASSA

”Peloton Joe Speedboat rysähtää kuin meteoriitti hollantilaiseen Lomarkin kylään. Hänen isänsä ajaa muuttopäivänä koko perheen kuorma-autolla talon seinästä sisään. Joe menettää rytäkässä isänsä muttei rohkeuttaan. Hän näyttää kylän pojille, kuinka unelmat toteutetaan. Pyörätuoliin joutuneesta Fransjesta Joe löytää sananmukaisesti vahvuuden ja valmentaa tämän kilpailevaksi kädenvääntäjäksi.” (Terhi Anttila, Savon Sanomat)

Kirjapeto luonnehtii Joe Speedboatin poikakirjalajin osuvasti:

”Rakastan ”lapsuuden viimeinen kesä” -stooreja niin leffoina kuin kirjoina! Ylittämättömiä ovat leffoista Billy Elliot sekä The reflecting skin – Lapsuuden loppu ja kirjoista Harper Leen Kuin surmaisi satakielen ja Stephen Kingin Stand by me.

En ole varma olenko edes lukenut novellia Stand by me, sillä niin upeasti hauska, pelottava ja haikea leffa vangitsee Kingin tavan kertoa. Joe Speedboatissa on samoja piirteitä: neljän pojan kopla, jossa kaikilla on omat roolinsa, ryhmädynamiikka ja se, mitä kullekin tapahtuu. Kertojana kasvutarinoissa on usein fiksu, herkkä ja vetäytyvä poika, josta tulee jotakin; kunnon mies tai vaikkapa kirjailija kuten Stand by me -tarinassa. Sitten huonoista oloista tuleva, mutta rehti poika ja pari muuta kaveria, joilla on jokin määrittävä ominaispiirre (rikkaus, änkytys, lihavuus, väkivaltaisuus).” Kirjapeto.

Eräs romaanin alkupuolen luku kertoo siitä, kuinka Fransje saa naakanpoikasen lemmikikseen. Aihe on klassinen poikakirjojoissa: kuinka poika saa elättivariksensa, josta tulee tälle erottamaton kumppani.

Tarina on kuitenkin aika epätavallinen: vammainen Fransje saa  ensin houkuteltua Sam veljensä työntämään hänet pyörätuolissa naakanpesien luo. Sam kiipeää puuhun hakemaan linnunpoikasta, mutta sitten tapahtuukin jotain. Sam joutuu paniikkiin korkealla puussa ja jähmettyy siihen. Fransje ei voi kuin lähteä hakemaan apua. Kun Joe Speedboat tulee hänen kanssaan naakanpesille, niin Sam onkin pelastautunut omin avuin.   Puhekyvytön Fransje ei voi kuin viittilöidä pesien suuntaan ja Joe käy haklemassa hänelle sen toivotun naakanpoikasen.

Tarina valottaa osuvasti vammaisen pojan maailmaa: siinä on kaksi tarinaa. Se, että hän olisi halunnut vain naakanpoikasta, Sam -veljensä vaaraan joutumisesta piittaamatta. Ja tämä tarina jonka hän itse kertoo:

Naakat tekivät pesänsä lammikon rantapuiden halkeamlin ja  koloihin, ja eräänä keskiviikkoiltapäivänä tein Samille selväksi,  että hänen pitäisi poimia minulle pesästä poikanen.

”Okei”, Sam sanoi.

Hän seurasi minua toinen käsi tuolin kahvalla ja pulisi taukoamatta  tyypillisiä Sam -tyhjänpäiväisyyksiään.

Katselin tulvaniityille, joilta jokivesi oli jälleen vetäytynyt ke säpadon taakse. Puut olivat siellä tyvestään tummia, niistä näki  miten korkealle vesi oli sinä talvena noussut. Puiden yllä näkyi  mustia pisteitä. Olin hiukan jännittynyt. Halusin naakan myös  siksi, että ne ovat uskollisia; naakkapariskunta pysyy aina yhdes sä, ja kun naakanpoikasen ottaa hoitoon jo pienenä, se kiintyy  samalla tavoin ihmiseenkin. Mutta pitää aloittaa varhain.

”Tuonneko minun pitää mennä?” Sam sanoi, kun olimme  puiden luona.

Hän urputti aikansa, mutta kiipesi lopulta nelinkontin alas padolta.  Hän jäi hetkeksi seisomaan erään puun luo, jonka rungossa  oli oksia alas asti, ja katseli ylös kunnes näki naakan, joka lensi  kohti puussa olevaa pesäänsä. Hän lähti kiipeämään. Linnut lentelivät  levottomasti puiden latvojen ympärillä, ne olivat jo kauan  tienneet, että nyt oli paha merrassa. Minua paleli, talvi häälyi vielä  kevään lämpimämpien ilmakerrosten välissä. Oli jo hämärää, ja  minun täytyi pinnistellä pystyäkseni erottamaan kaukana olevat  asiat Lammikon rantapuut näyttivät ihan myrkytetyiltä, ne olivat  kutakuinkin kuolleita ja jotkin niistä loivat jo hitaasti kuortaan ja  seisoivat paljaina ja kylmissään. Sam oli kiivennyt jo kolmasosan  matkasta puun latvaan ja jatkoi kankeasti ylemmäs. Hän ei ollut  tosiaankaan ollut paikalla silloin, kun älyä ja notkeutta jaettiin.

Hänellä oli totta puhuen vain yksi ominaisuus, hän oli nimittäin  aika kiltti, mikäli kiltteys nyt on ominaisuus eikä poikkeavuus,  jonka aiheuttaa sellaisen julmuuden puuttuminen, joka piti Dirkin  kaltaiset ihmiset kasassa.

Sam oli enää metrin päässä pesästä, kun hän äkkiä lakkasi  liikkumasta. Siristin silmäni sirrilleen, mutta en nähnyt kunnolla,  mikä oli hätänä. Hetken päästä kuulin hänen huutavan, siinä  tuli paljon kaikenlaista vittusaatanaa. Hän oli joutunut paniikkiin.   Puu oli erittäin huono paikka joutua paniikkiin. Se sai minut  kerta kaikkiaan raivoihini. Hän killui liikkumattomana taivaan ja  maan välillä ja minä taas istuin tiehen naulittuna, joten en voinut  muuta kuin ajaa takaisin kylään, hakea apua ja toivoa että  hän pitäisi pintansa siellä ylhäällä. Ajoin niin kovaa kuin pystyin.

Kuulin vielä kauas naakkojen hälytyskirkaisut niiden kierrellessä  Sam-paran ympärillä.

Ajoin kylään Takalaidan kautta. Joe asui ensimmäisessä talossa.   Sisällä paloivat valot, talo loisti kuin kasvihuone. Jyskytin etuovea  nyrkillä, India avasi. Hän yllättyi selvästi nähdessään minut.  En ollut aikaisemmin päässyt katsomaan häntä kunnolla, joten  pystyin vasta nyt toteamaan että hän oli melkoisen nätti, vaikka  olikin silloin vielä kovin nuori. Oikeastaan näin varsinaisesti sen,  että häneen tulisi tietyssä iässä epätavallista kauneutta ja että siihen  päivään asti miehet katselisivat häntä kärsimättömästi niin  kuin maanviljelijä keväällä katselee kasviensa hentoa vihreää, joka  yltää vasta hädin tuskin maanpinnan yläpuolelle. Indialla oli  toisenlainen ruumiinrakenne kuin veljellään, hän oli paljon hennompi,  mutta hänellä oli sama kirkas katse.

”Miten voin auttaa sinua?” hän kysyi vihdoin.

Nielaisin paksua limaa, jota oli kertynyt suuhuni kiiruhtaessani   kylään, ja nostin pääni.

”UH-UH-DZ000OUH”, mölisin.

”Joe?” hän kysyi. ”Etsitkö Joeta?”

”TJH-J0000H.”

Puhuin kuin Chewbacca, se Tätlien sodan karvaturri. India  meni taloon ja jätti oven auki. Ihan kuin sisällä olisi ollut masuuneja,  niin lämmintä ja valoisaa siellä oli. Sieltä säteili samaa  hehkua kuin meidän kylpyhuoneemme lämpöpatterista. ”Ovi  kiinni!” kiljui joku, varmaankin se, joka maksoi laskut.

”Joe! Sinua kysytään!” India huusi.

Oli siis pelkkä sattuma, että Joe Speedboat asui lähimmässä talossa. Toisaalta juuri Joe on henkilö jota Fransje ihailee, jonka hän haluaisi ystäväkseen, jolta hän mieluiten ottaisi naakanpoikasen.

Kuulin Joen tömistelevän alas portaita. Sitten hän seisoi edes säni näköjään valtavan

”Fransje, jopas nyt.”

Katsoin vaiti ylös häneen.

”Okei, mitä on tapahtunut ja miten sinä teet sen minulle sel väksi?”

Viittoilin kiivaasti kohti patoa ja elehdin, että hänen pitäisi  tulla mukaan.

Lassie, tuo nokkela paimenkoira.

”Vedän vaan kengät jalkaan”, Joe sanoi.

Hän työnsi minua. Hänen kätensä uhkuivat energiaa. Oli se hetki  jolloin kaikki muuttuu siniseksi, metallinsiniseksi, jolloin kaikki  väri vetäytyy esineistä ja ne käyvät sinisiksi ja koviksi ja tummiksi  ennen kuin vähitellen vajoavat pimeyteen.

”Onko sinne pitkä matka?” Joe kysyi.
Osoitin eteenpäin ja Joe alkoi kertoa modernin fysiikan ihmeistä,
joista hän oli niihin aikoihin kovasti kiinnostunut. Joella  oli totisesti yksinpuhelun lahja.
Jossain puolimatkassa hän äkkiä pysähtyi ja sanoi: ”Mikä tä mä on?” Hän osoitti suojakoteloa, jossa oli kaukoputkeni. Olin  saanut sen äidiltä, joka ymmärsi, että katsomalla minä karkotin ,  puutteisiini liittyvät masentavat ajatukset Kaukoputki
riippui tuolini sivulla, se oli osa vähitellen kasvavaa sotavarustustani.  Joe kiersi kotelon kannen auki ja kaukoputki liukui hänen  käteensä.
”Vau”, hän sanoi ja nosti kaukoputken vasemmalle silmälleen.  Hän näki helposti joen vastarannan ja padon takaiset talot.  Kaukoputkeni oli huippuluokkaa, Kowa 823, siinä oli 20-60  kertaa suurentava zoom ja 32 kertaa suurentava laajakulmaokuaati.
”Vai tätä sinä puuhaat, katselet meitä”, hän sanoi laskiessaan  kapineen alas. ”Mutta se mitä ajattelet jää salaisuudeksi.”

Hän osoitti minua kaukoputkella kuin karttakepillä. Häpeä  leimahti kasvoilleni, katselija oli joutunut katsottavaksi, minä joka  luulin olevani näkymätön, koska kukaan ei koskaan suonut  minulle huomiotaan puolta minuuttia kauempaa, en ollut jäänyt  häneltä huomaamatta. Kiitollisuuden tunne kuristi kurkkuani minut nähtiin, ja näkijä oli se ainoa ihminen koko maailmassa,  jonka halusinkin näkevän minut…

”Mitä nyt?”

Minkäs minä sille voin, olin vain liikuttunut.

Elehdin, että meidän täytyi jatkaa, Sam voisi pudota puusta  minä hetkenä tahansa. Mutta kun tulimme lammikolle, en nähnyt  häntä. Tähyilin paniikissa maahan, mutta ei hän maannut sielläkään  voihkimassa selkä murtuneena tai jalka omituisessa kulmassa.  Rauha näytti palanneen naakkayhdyskuntaan. Ehkä Sam oli
sittenkin päässyt omin voimin maahan ja kävellyt peltojen poikki

Mutta minulla ei ollut edelleenkään naakanpoikasta.

Joe seisoi vieressäni aivan ymmällään. Nykäisin häntä hihasta  ja hän kumartui puoleeni.
”Mitä nyt tehdään?”
Esitin kädelläni miten kuten siiveniskua siinä olisi yhtä hy vin voinut nähdä kauharuoppaajan tai haukkaavan pacmancin ja  osoitin puita. Joe katsoi edestakaisin lenteleviä lintuja ja niiden  takana näkyvää taivasta, joka tiivistyi tiivistymistään, ja sanoi siten: ”Ymmärsinkö oikein, haluatko sinä variksenpoikasen?”

Minä virnistin kuin apina.

”Pitääko mun hakea sellainen otus pesästä, sitäkö varten  me tultiin tänne?”

Hän pudisti päätään mutta liukui sen enempää mukisematta  alas rinnettä, kiipesi puuhun notkeasti kuin ninja ja oli saman tien  taas alhaalla. Hän piti kädessään kokoon käpertynyttä poikasta.

Klassinen poikakirjojen elättivaris -aihe on näin toteutettu mutta hieman kummallisella tavalla.

”Tätäkö sinä halusit?” Joe kysyi epäuskoisena.

Hän pani poikasen syllini ja minä kupersin käteni varovasti  sen ympärille.
”Varo, sillä on vahvat kynnet.”

Naakanpoikanen tuntui lämpimältä ja hiukan kostealta, ja kaikessa pienuudessaankin se oli kuin iso, sykkivä sydän, joka hyrisi
kämmenkuopassani.

”No jaa”, Joe sanoi harteitaan kohauttaen, ”täytyyhän itse  kullakin olla jotain silitettävää.”

Tommy Wieringa Joe Speedboat Suom. Titia Schuurman. Avain 2008.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.