Sarah Waters: Vieras kartanossa

PENJAMI LEHTO:
Rappiolla oleva synkkä ja vanha maalaiskartano, jota köyhtyneen aatelissuvun viimeiset jälkeläiset isännöivät, on romantiikan aikakauden goottilaisen kirjallisuuden peruskuvastoa:

 Talo oli tietysti pienempi kuin muistin – ei suinkaan sellainen valtava herraskartano kuin muistoissani – mutta siihen olin osannut varautua. Minua kauhistuttivat rappion merkit. Kauniista, rapautuneista koristelistoista näytti pudonneen kokonaisia osia, ja rakennuksen ikään kuin epämääräinen Yrjöjen aikainen arkkitehtuuri oli muuttunut entistä sumeammaksi. Muratti oli levinnyt ja lakastunut sitten sieltä täältä ja roikkui nyt seiniltä kuin ohut takkuinen tukka. Leveälle ulko-ovelle johtavat portaat olivat halkeilleet, ja raoista versoi elinvoimaisia rikkaruohoja.

Sarah Watersin romaanin Vieras kartanossa (2009, suom. Helene Bützow, 2011, Tammi) kertoja, tohtori Faraday, saapuu potilaskäynnille syrjäiseen kartanoon, jossa hän on viimeksi käynyt pikkupoikana. Eletään 1940-luvun sodanjälkeisessä Englannissa. Kartanon loiston päivät ovat mennyttä, ja isäntäväkeä piinaa rahan puutteen lisäksi kummitus.

Tohtori Faradayn äiti on työskennellyt kartanossa palvelijana, ja vaikka Faraday itse on koulutuksensa ansiosta kohonnut yhteiskunnallisessa hierarkiassa, vaikuttaa syntyperä silti niin muiden suhtautumiseen kuin hänen omaan minäkuvaansakin: tohtori on tittelistään huolimatta aina palvelijan poika. Ehkä tämänkin takia Faradaysta on tullut ”köyhien lääkäri”, joka kiertää sairaskäynneillä työväen puutteellisissa ja ilottomissa kodeissa. – Yhteiskunnallisesta luokasta on vaikea päästä eroon, mutta ei sen ylläpitäminenkään helppoa ole. Kartanossa asuva Ayresin perhe kokee saman kohtalon kuin moni muukin aatelissuvun edustaja 1900-luvulla: helpon rahan aika on ohi. Jäljellä on enää hupenevat tilukset rapistuvan rakennuksen ympärillä – ja veren perintönä ylpeys, joka estää tunnustamasta tosiasioita.

600-sivuinen Vieras kartanossa ammentaa voimansa klassisista kummitustarinoista. Waters itse kertoo teoksensa taustoista artikkelissaan The Lost Girl (The Guardian, 30.5.2009):

Aavetarinoiden traditio on täynnä kaikuja. Kummitustalot muistuttavat toisiaan, kiroukset toimivat samankaltaisten periaatteiden mukaan ja jokainen uusi goottitarina palauttaa mieleen edeltäjänsä. Kirjoittaessani romaaniani The Little Stranger huomasin melkein tiedostamattani käyttäväni genren standardeja ja luovani pieniä viitteitä Dickensin, Poen, Shirley Jacksonin ja Henry Jamesin suuntaan. Romaanin tapahtumapaikan Hundreds Hallin eräässä huoneessa tapetti on irtoamassa seinältä: tuntui suorastaan oikealta tehdä tapetista keltainen ja kutsua siten esiin Charlotte Perkins Gilmanin 1800-luvun mestariteos mielen järkkymisestä, Keltainen seinäpaperi. Ja kun tarvitsin kylmäjärkisen kertojan tarinan toisinaan hämmästyttäviin tapahtumiin, naimaton maalaislääkäri tuntui sopivalta – ja toi mieleen, ainakin minulle, oppineet poikamiehet jotka niin usein ovat kertojina MR Jamesin klassisissa kummitustarinoissa.

Waters tuntuu aiempienkin suomennosten perusteella kirjoittavan hyvin perinnetietoisesti, viljellen viittauksia vanhempaan kirjallisuuteen. Silmänkääntäjä (2002, suom. Helene Bützow, Tammi, 2006) muuntelee Wilkie Collinsin romaanin Valkopukuinen nainen (1860) juonikuvioita ja Yövartio (2006, suom. Helene Bützow, Tammi, 2007) taas tuo mieleen Radclyffe Hallin lesboklassikon Yksinäisyyden kaivo (1928). Watersin tuoreinta suomennosta Vieras kartanossa on lukijan vaikea linkittää mihinkään yksittäiseen teokseen, mutta goottitradition vaikutteet näkyvät selvästi.

Goottiromanssi Watersin tapaan

Käsitteenä goottiromanssi (gothic romance) ei tarkoita yksinomaan rakkauskertomusta, jossa nuori lempi leiskuu samalla kun kuljetaan keskiaikaisten linnojen hämyisissä sokkeloissa ja löydetään luurankoja kaapeista. Romanssi kertomuksen lajina merkitsee yleisemmin viihteellistä, mielikuvituksellista tarinaa, joka toki usein sisältää myös romanttisen juonenkulun. Etuliite gootti- luo romanssiin (sanan edellä kuvatuissa molemmissa merkityksissä) synkähkön ja epämääräisesti uhkaavan tunnelman, yliluonnollisia näkökulmia, liioiteltuja tunteita, hulluutta, karrikoituja henkilöhahmoja, konstikkaita henkilösuhteita ja miljöön, jossa goottilainen arkkitehtuuri luo puitteet dramaattisille tapahtumille.

Genren tradition mukaisesti goottiromanssissa on usein sankaritar, nuori nainen, jolle kotikartano on muodostunut vankilaksi. Perinteisissä goottiromansseissa nuoria sankarittaria vartioivat heidän perheensä, ja kosijoiden täytyy ensin löytää tiensä tyrannimaisen kartanonherran sydämeen. Tietä tasoittavat varallisuus sekä korkea aatelisarvo. Watersin romaanin sankaritar, Caroline Ayres, ei kuitenkaan ole sidottu kotikartanoonsa kenenkään pakottamana, sillä hänen isänsä on kuollut ja muutenkin Caroline vaikuttaa lähtökohtaisesti melko vapaalta. Eletään modernimmassa yhteiskunnassa: toisen maailmansodan jälkeisessä Englannissa yhteiskuntaluokka ja perhe eivät kontrolloineet naisen elämää samalla tavalla kuin 1700-1800-lukujen yläluokkaisten sankarittarien kohdalla.

Mutta Watersin romaani löytää Carolinen vapautta rajoittavan tekijän goottiperinteen logiikasta. Salien seinillä esi-isien muotokuvakatseet vaativat vaalimaan suvun nimeä ja rappeutuvaa kartanoa, viimeiseen asti. Tämä on tuttua myös vanhemmista goottiromaaneista, joissa usein nostalgisesti palvotaan feodaaliyhteiskunnan kulta-aikojen muistoa. – Caroline kertoo tohtori Faradaylle, että hän ei vain voi jättää kartanoa:

Te varmaan ajattelette samoin kuin muut, jotka ovat nähneet Hundredsin näinä aikoina: että olemme pähkähulluja kun asumme yhä siellä ja yritämme pitää sen entisellään, että meidän pitäisi vain … antaa periksi. Tosiasiassa pidämme itseämme onnekkaina, kun olemme ylipäätään saaneet asua siellä. Meidän täytyy ikään kuin pitää taloa pystyssä, meidän täytyy kantaa oma osamme. Se tuntuu joskus hyvin raskaalta.

Goottiromansseissa korostuu aatelistaustaisten henkilöiden erityispiirre: oma identiteetti ei rakennu niinkään nykyhetkestä ja itse eletystä elämästä, sillä tärkeämpiä ovat haudoissaan maatuvien menneiden sukupolvien luut ja vuosisatojen ajan omistetun paikan henki. Niinpä Carolinekaan perheineen ei ole muuttanut Hundreds Hallista, vaikka se olisi voinut olla järkevin ratkaisu.

Muihin Sarah Watersin teoksiin (myös suomentamattomiin) verrattuna Vieras kartanossa poikkeaa romantiikkansa kannalta: siinä ei rakenneta lesbolaista identiteettiä eikä kuvata naisten välistä rakkaussuhdetta. Kun goottiromanssissa sankaritarta valvoo tyrannimainen isähahmo, antavat heteronormatiivisuuden vaatimukset vielä oman lisänsä ahdinkoon esimerkiksi Watersin romaanissa Silmänkääntäjä: nuoren neidon on murrettava muitakin kuin kotityranninsa asettamia kahleita, niin yhteiskunnasta kuin omasta itsestään johtuvia, voidakseen rakastaa naista. – Watersin uusimmassa romaanissa sankaritar ei tule ulos kaapista. Silti tarinan heteroromanssi ei vakuuta lukijaa. Kun on tutustunut Watersin tuotantoon ja tietää hänen statuksensa lesbokirjailijana, suhtautuu harhaisen epäluuloisesti sankarittareen, joka ei rakastu naiseen. Tohtori Faradayn kertojan ääni on hallitseva, joten lukija ei pääse kurkistamaan Carolinen mieleen. Onko teema tällä kertaa vain piilotettu niin hyvin, että se on jäädä huomaamatta?

On kiinnostavaa havaita, että seksuaalisuuden ja seksuaali-identiteetin jäädessä taka-alalle niiden merkitys alkaa korostua. Kirjoittaessaan epäoletuksenmukaisesti – vakioaihettaan kartellen – Waters kuitenkin jättää lukijan omalle tulkinnalle tilaa. Ja ainakin Watersin aiempia teoksia lukenut osaa tämän tilan hyödyntää.

Faradayn häkki

Romaanin kertojan tohtori Faradayn etunimeä ei mainita. Sukunimen korostaminen tuntuu viittaukselta sähkömagneettisten ilmiöiden tutkijaan Michael Faradayhin (1791–1867). Faraday oli paitsi tiedemies myös skeptikko, joka pyrki paljastamaan mm. spiritistisissä istunnoissa tapahtuneita yliluonnollisia ilmiöitä huijaukseksi. Myös tohtori Faradayn tiedeusko on järkkymätön, ja hän etsiikin kartanon oudoille tapahtumille luonnollisia selityksiä. Kun muita vastauksia ei löydy, vetää hän esiin hulluuskortin: kokemukset räyhähengistä ja kummittelusta tulkitaan aistiharhoiksi, mielikuvituksen tuotteiksi tai mielenterveyden järkkymisen vakaviksi oireiksi:

”Rod, sanoitte sen jo itse: olette uuvuksissa. Ja uupumus tekee ihmiselle kummia, saa aikaan outoja temppuja.”
Rod rypisti otsaansa: ”Temppujako?”
”Kuulkaa”, minä sanoin. ”En voi teeskennellä: kertomuksenne herättää minussa ennen muuta syvää huolta. En halua kaunistella asiaani. Minusta ongelmanne on sielullista lajia. Minusta tuntuu – Rod, kuunnelkaa.” Rod oli kääntänyt minulle vihaisena ja pettyneenä selkänsä. ”Luulen, että tuota kokemustanne voidaan parhaiten kuvata eräänlaisena hermostollisena myrskynä. Joillakin yliväsyneillä ihmisillä ne ovat yleisempiä kuin uskoisittekaan. On tosiasia, että olette ollut äärimmäisessä kuormitustilassa aina siitä lähtien kun palasitte ilmavoimista. Ja mielestäni se kuormitus yhdistyneenä sotajärkytykseen –”

Faradayn diagnoosit saattavat osua oikeaan. Mielenvikaisuus ei ole poissuljettu vaihtoehto selitykseksi kummituskokemuksille Watersin romaanissa – jonkinasteisen hulluuden esiintyminen sukurasitteena on goottiromaaneissa pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Ja varsinkin myöhemmässä goottitraditiossa psykologinen näkökulma hallitsee: kirjojen henkilöt kokevat yliluonnolliset ilmiöt tosina, mutta he alkavat epäillä omia aistejaan ja pelkäävät tulevansa/tulleensa hulluiksi.

Toisaalta Watersin romaanissa lukijassa syntyy vähitellen epäluottamusta kertojaa kohtaan. Vaikka ei uskoisikaan kummituksiin, on myös vaikea uskoa Faradayn selityksiä ja järkähtämätöntä uskoa rationaalisuuteen. Paradoksaalisesti alkaa pitää talon väen kokemuksia aitoina juuri tämän kertojaa vastustavan lukutavan vuoksi.

1800-luvulla elänyt tutkija Michael Faraday tunnetaan ehkä parhaiten hänen mukaansa nimetystä keksinnöstä Faradayn häkki. Faradayn häkki on sähköä johtavasta materiaalista rakennettu häkki tai kuori, jota sähkömagneettinen säteily ei voi läpäistä – samalla periaatteella auton kori suojaa matkustajat mahdolliselta salamaniskulta. Tuntuu siltä, että Watersin romaanin kertojalla tohtori Faradayllakin on suojanaan eräänlainen Faradayn häkki: kartanon lukuisat oudot ilmiöt eivät tunnu tavoittavan hänen kokemustaan.

Tämä mahdollistaa ilmiöiden monitulkintaisuuden, sillä Faraday joutuu tekemään päätelmänsä muiden kertomusten perusteella. Toisaalta se myös latistaa kummitustarinan tehoa, sillä usein minämuotoinen kerronta on vaikuttavinta kummitustarinoissa juuri silloin, kun kertojan omaan tilanteeseen sisältyy vaaran tunne. Esimerkiksi Henry Jamesin romaanissa Ruuvikierre (1898) asetelma on päinvastainen: kertoja näkee aaveet, muut eivät, ja hän myös kokee tilanteiden uhkaavuuden.

Ruuvikierre kertoo vanhaan kartanoon pestautuneesta kotiettajattaresta, joka otettuaan vastuun kahdesta nuoresta holhokistaan (vanhemmat kuolleet) joutuu kamppailemaan asemastaan edeltäjänsä haamun kanssa (suom. Sari Kallioinen ja Anita Puumalainen, kokoelmassa Amerikkalaiset aaveet, 1995, WSOY):

Häväistynä ja traagisena hän oli kokonaan edessäni; mutta samalla kun minä tuijotin häntä herkeämättä ja yritin painaa hänet mieleeni, tuo kauhea kuva katosi. Mustana kuin keskiyö tummassa puvussaan, riutuneessa kauneudessaan ja sanoin kuvaamattomassa murheessaan, hän oli katsonut minua tarpeeksi pitkään näyttääkseen sanovan, että hänellä oli aivan yhtä suuri oikeus istua minun pöytäni ääressä kuin minulla hänen. Noiden hetkien aikana minussa heräsi toden totta se tavaton, hyytävä tunne, että minä tässä olin tunkeilija.

Jamesin teoksessa lukijalle ei selviä, näkeekö kotiopettajatar todella jotakin, mitä muut eivät näe – vai onko hän vain hullu. Tunnelma säilyy kuitenkin hyytävänä loppuun saakka, sillä tapahtumista kertova kotiopettajatar on koko ajan yliluonnollisten tapahtumien keskipisteessä. Kertojan mahdollinen hulluus ei vähennä lukukokemuksen kammottavuutta, sillä subjektiivinen kokemus on hänelle itselleen ja tilanteeseen samastuvalle lukijallekin ehdottoman aito, oli se sitten harhaa tai ei.   

Ruuvikierteen kotiopettajatar on muukalainen kartanossa, jossa edellisten asukkaiden henget kulkevat kuin kotonaan. Watersin romaanin tohtori Faraday on muukalainen sitäkin enemmän, sillä hänellä on pelkkä vierailijan status. Kuitenkin olisi liian yksioikoista tulkita teoksen nimen, Vieras kartanossa, tarkoittavan tohtori Faradayta. Alkuperäinen nimi, The Little Stranger, on monitulkintaisempi: se voi viitata kirjan alussa olevaan kuvaukseen tohtori Faradayn ensimmäisestä vierailusta kartanossa pikkupoikana mutta myös kummitukseen tai esimerkiksi jonkun henkilön alitajunnasta karkaavaan poltergeist-ilmiöön. Romaani onkin tässä mielessä dekkarimainen, sillä tarinan edetessä lukijalle avautuu useita vaihtoehtoisia näkökulmia mysteeriin. Vasta aivan lopussa tuntuu varmistuvan, mihin tai keneen muukalaisella mahdollisesti viitataan – ja tietysti sekin on vain yksi tulkinta.  

Kirjaa lukiessaan alkaa jo melkein odottaa paikalle saapuvaksi viiksistään ja harmaista aivosoluistaan tunnettua belgialaista mestarisalapoliisia. Hercule Poirot haastattelisi asianosaisia ja kokoaisi heidät viimein yhteen kertoakseen, millainen pirullisen nerokas juoni on kartanon yliluonnollisten ilmiöiden takana. – Poirot pysyy kuitenkin poissa eikä kummitustarina muutu dekkariksi. Vieras kartanossa ei myöskään ole mikään Agatha Christien romaanin Roger Ackroydin murha (1926) kaltainen lukijaansa harhauttava teos, vaikka kieltämättä rinnastus herättää herkullisia spekulaatioita tohtori Faradayn kertojahahmon luotettavuudesta ja motiiveista.

Sielun varjo

Kuten usein goottilaisessa kirjallisuudessa kuvatuissa kartanoissa, myös Hundreds Hallin kirjastossa on tarinan outoihin teemoihin liittyviä opuksia. Omituisia ilmiöitä selvittääkseen Caroline lueskelee isänsä vanhoja kirjoja, joissa kerrotaan kummituksista ja räyhähengistä. Romaanissa mainitut kirjat ovat todellisia 1800-luvulla kirjoitettuja teoksia. Luonnon pimeä puoli (The Night-Side of the Nature, 1848) on parapsykologian varhaisen harrastajan Catherine Crowen tutkielma, johon hän on koonnut monenlaisia tapausesimerkkejä. Anekdoottina Crowesta itsestä mainittakoon, että vuonna 1854 levisi huhu, jonka mukaan hänen väitettiin löytyneen kuljeskelemasta alasti Edinburghissa: henget olisivat luvanneet tehdä hänestä näkymättömän. Esimerkiksi Charles Dickens mainitsee tapahtumasta eräässä kirjeessään. Crowe itse kuitenkin kiisti mitään sellaista tapahtuneen.

Crowen teosta kiinnostavampi romaanin tematiikan kannalta on Edmund Gurneyn, Frederick Myersin ja Frank Podmoren Elävien fantasmat (Phantasms of the Living, 1886). Kirjoittajien mukaan fantasmat eivät ole kummituksia, vaan osa ihmistä. ”Alitajuinen osa, joka voi olla niin vahva tai ahdistava, että se alkaa elää omaa elämäänsä”, referoi Caroline tohtori Faradaylle.  – Tohtori Faradayn lääkäriystävä Seeley ei täysin tyrmää ajatusta jonkinlaisesta mielen tai sielun varjosta. Hänen mielestään asialla on psykologinen perusta:

Alitajuisessa mielessä on monia synkkiä, epätoivoisia sopukoita. Kuvittele, että jotakin irtaantuu sellaisesta sopukasta. Sanotaan sitä vaikka … vaikka iduksi. Ja sanotaan, että olosuhteet ovat suotuisat sen kehitykselle niin, että se kasvaa kuin lapsi kohdussa. Millaiseksi se pieni muukalainen kasvaisi? Ehkä jonkinlaiseksi sielun varjoksi, eräänlaiseksi hirviöksi, herra Hydeksi. Olennoksi jonka käyttövoimaa ovat kaikki ne ilkeät mieliteot ja toiveet, jotka tietoinen mieli on yrittänyt pitää piilossa: sellaiset kuin kateus, pahansuopuus, pettymys …

Kummittelun tai poltergeist-ilmiön tulkitseminen jonkun henkilön alitajunnasta karanneeksi pimeäksi energiaksi ei ole vieras ajatus kauhukirjojen ja -elokuvien ystäville. Näkökulma ”pienen muukalaisen” olemuksesta sielun osana tuo Watersin romaanin myös yhden keskeisen goottiromaanien aiheen lisää: kaksoisolennon. Moninaisia muotoja kirjallisuuden traditiossa saanutta kaksoisolento-aihetta on käytetty usein juuri tällaisena henkilöiden pimeitä puolia korostavana voimana. Ja jopa piinaavana, henkilön olemassaoloa uhkaavana ahdistelijana, kuten Sheridan Le Fanun novellissa Green Tea (1872). Siinä tutustutaan tohtori Hesseliuksen kertomukseen eräästä erikoisesta potilaasta, joka oli kärsinyt jo useita vuosia painajaismaisesta seuralaisesta.  Järki tiesi sen pelkäksi oman mielen tuottamaksi illuusioksi, mutta kokemus oli silti kammottavan todentuntuinen. Herra Jennings (potilas) kuvailee apinan kaltaista seuralaistaan:

”Sillä on tapana loikkia pöydällä, tuolin selkänojalla, takan reunuksella ja hitaasti keinuttaa itseään puolelta toiselle, minua koko ajan tuijottaen. Sen liikkeessä on määrittelemätöntä voimaa, joka keskeyttää ajatukset ja kiinnittää huomion tuohon monotonisuuteen, kunnes ideat ikään kuin kutistuvat ja lopulta häviävät olemattomiin – ellen havahtuisi ja ravistelisi itseäni irti kataleptisesta tilastani, jossa olen jo lähellä menettää järkeni. Sillä on myös muita keinoja”, hän huokaisi raskaasti, ”kuten esimerkiksi silloin kun rukoilen silmät kiinni, se tulee lähemmäksi ja lähemmäksi, ja minä näen sen. Tiedän että en voi havaita sitä fysikaalisesti, mutta minä todella näen sen, vaikka silmäluomeni ovat suljettuina, ja niin se ravistelee tajuntaani ja lannistaa minut, ja minun on pakko nousta ylös. Jos itse olisit joskus kokenut sellaista, epätoivo olisi sinulle tuttua.”

Tohtori Hesselius lohduttaa potilasta ja kertoo, että edistyneillä hoitomenetelmillä tällainenkin sairaus on parannettavissa. Tilanne kuitenkin pahenee, ja herra Jenningsin epäonneksi tohtori Hesselius ei ole tavoitettavissa juuri silloin, kun hän tämän apua kipeimmin kaipaisi. Sielun varjo koituu Jenningsin kuolemaksi. – Watersin romaanissa tohtori Faraday on samoilla linjoilla kuin Hesseliuskin: yliluonnollisen kokemus johtuu sairaudesta, järkkyneestä mielestä. Hundreds Hallin tapahtumia on kuitenkin vaikea selittää tyhjentävästi diagnostiikalla.

Ken kummitusta pelkäis ei …

Kammottavuuden tunne syntyy jo vähäisestäkin kummittelusta – mutta kun tarina jatkuu jatkumistaan, tilanteeseen tottuu ja yliluonnollinen juonne romaanissa arkipäiväistyy. Vieras kartanossa on 600-sivuinen, mikä tekee siitä tuhdin lukuromaanin. Samalla kummitustarinan asetelmat kuitenkin laventuvat ja menettävät hieman tehoaan. Waters kamppailee lukukokemuksen turtumusta vastaan ja marssittaa esiin joukon kummitustarinoiden perinteisiä efektejä aina askelten äänistä itsekseen soiviin palvelusväen kutsukelloihin. Silti juoni etenee niin eleettömästi, että sivumäärän paino alkaa tuntua. Romaani ei kasva yhtä viihdyttäväksi lukukarkeloksi kuin Watersin edellinen goottivaikutteinen romaani, Silmänkääntäjä, jossa häpeilemättömän yllätykselliset juonenkäänteet ja dickensmäisen karikatyyriset henkilöhahmot riemastuttavat.

Vieras kartanossa pitää lukijan kuitenkin otteessaan – huolimatta siitä, että romaanin perusvire on synkkä ja välillä ahdistavakin. Kartanon mysteeri täytyy saada selville: onko kartanon kummitus todellinen, ja jos on, mikä tai kuka Hundreds Hallissa oikein kummittelee? Ja ennen kaikkea: mitä kummitus haluaa – tai kenet …

Niin kuin kaikki kummitustarinat, myös Sarah Watersin romaani jää lukukokemuksena raakileeksi, jos ei yhtään kammoa kummituksia. Kirjailijan onneksi useimmat kammoavat. Syy tuntemukseen saattaa olla esi-isiltä perityissä vanhoissa animistisissa (henkiusko) uskomuksissa, kuten goottikirjallisuuden syviä vesiä mainiosti luotaamaan sopiva Sigmund Freud kirjoittaa kauhutarinoiden vaikuttavuutta pohtivassa esseessään Epämukavuuden elämyksestä (kokoelmassa Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia, suom. Markus Lång, 2005, Vastapaino):

Valitkaamme ajatusten kaikkivoipuuden, välittömän toiveiden toteutumisen, salaisten vahingoittavien voimien, vainajien paluun kammottavuus. On helppoa tunnistaa ehto, jonka täyttyessä kammottavuuden tunne syntyy. Meille – tai alkukantaisille esivanhemmillemme – nämä mahdollisuudet olivat aikoinaan täyttä totta, olimme vakuuttuneita tuollaisten mahdollisuuksien todellisuudesta. Nykyään emme niihin enää usko, ne ovat taaksejääneitä, mutta emme usko uusiin käsityksiimme aivan vankkumattomasti, vaan vanhat käsitykset piilevät meissä yhä ja vaanivat vahvistusta.

Tai sitten yksinkertaisesti ainekset yliluonnollisen pelkoon on luotu lapsuudessa, jolloin pelättiin pimeää, yksinäisyyttä, tuntematonta, mörköjä, yms. Eikä auta väittää, että ei enää aikuisena usko kummituksiin, sillä moni pelkää (tai ainakin kammoaa) kummituksia, vaikka ei niihin uskoisikaan. Jos väite epäilyttää, kuvittele olevasi yksin aution kartanon ullakolla – tietenkin yöllä, kuun loihtiessa valoaan läpi likaisten ikkunoiden. Ullakon pimeät loukot ovat täynnä tavaroita ja vanhoja huonekaluja, joista osa on peitetty kankailla. Valaiset taskulampulla nähdäksesi paremmin ja huomaat pattereiden olevan melkein lopussa. Et voi olla miettimättä kartanon viimeistä emäntää, joka hirttäytyi samassa paikassa kaksikymmentä vuotta sitten, juuri samanlaisena kuutamoyönä. Katsahdat ylöspäin …

Esimerkki on äärimmäinen, sillä ei kukaan järkevä ihminen hortoile keskellä yötä autiotalon vintillä. Kuitenkin jokainen pystyy kuvittelemaan tilanteen ja jopa rakentamaan vahvan mielikuvan kokemuksesta – vain luunkova rationalisti pysyy tilanteessa mielenrauhaltaan täysin järkkymättömänä. – Säikymmät kiertävät viisaasti kaukaa autiotalot ja suhtautuvat kunnioituksella kummitustarinoihin. Kirjailija Edith Wharton (1862–1937) on kertonut olleensa nuorena niin herkkä, että 27-vuotiaaksi saakka hän ei kyennyt nukkumaan huoneessa, jossa oli kummitusaiheisia kirjoja. Nähtävästi kummitukset hyökyivät kirjankansien välistä uniin. Jos siis ottaa Watersin romaanin Vieras kartanossa makuuhuoneeseen iltalukemiseksi, kannattaa se ehkä varmuuden vuoksi kiikuttaa ennen nukahtamista olohuoneeseen.

Mikäli enää uskaltaa nousta vuoteesta.

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *