SALLA KANTA-OKSA (7.10.2015) Alice Hoffmanin Ihmeellisten asioiden museo (Gummerus, 2015) on samanaikaisesti kahden rakastavaisen kertomus, rikostarina ja kuvaus 1910- luvun epäoikeudenmukaisesta maailmasta tavallisten – ja ei-niin-tavallisten – newyorkilaisten näkökulmasta. Teoksen päähenkilöinä esiintyvät Coralie Sardie ja Ezekiel ”Eddie” Hoffman, kaksi nuorta jotka tarinan edetessä löytävät toinen toisestaan syyn elää, syyn uskoa tulevaan. Kerronta etenee joka toisen luvun alussa Coralien, joka toisen Eddien minä- muotoisena muisteluna. Muuten kertoja on kaikkitietävä ja ulkopuolinen.
Coralie on 18- vuotias nuori nainen, joka elää ankaran isänsä hoivissa tämän ylläpitämässä Ihmeellisten asioiden museossa. Coralie on hyvin yksinäinen, sillä hänen isänsä on pitänyt hänet eristettynä muusta maailmasta hyvin erikoisen syyn varjolla; naisen käsissä on ”syntymävikana” ihopoimut sormien välissä. Tämä vika on kuitenkin mahdollistanut sen, että Coraliesta on tullut mestarillinen uimari. Uimataitonsa ansiosta hän esiintyy isänsä museossa merenneitona. Vedestä on tullut Coralielle rakas elementti, pakotie kurjasta elämästään:
Kun hän oli mennyt, lukitsin oven ja laskostin hänen takkinsa, jonka heittäisin myöhemmin tunkioon. Tunsin itseni yhä saastaiseksi hänen aikeitteinsa ja koskettelunsa jäljiltä. Minun oli päästävä pesulle, ja niin kiipesin altaaseeni. Heti laskeuduttuani veteen tunsin tietynlaista huojennusta, aivan kuin olisin saanut pyyhittyä pois kaiken sen mitä minulle oli tehty. (377.)
Coralien yksinäisyyttä helpottaa perheen taloudenhoitaja Maureen, hyvin kaunis nainen, jonka kasvojen ihon mustasukkaisen miehen tekemä happoisku on kuitenkin turmellut. Heistä on tullut toisilleen hyvin läheiset; Maureen on Coralielle kuin äiti, jota tämä ei koskaan saanut tuntea.
Eddie on 26- vuotias mies, ukrainalainen juutalainen, joka on kuitenkin hylännyt isänsä ja kansansa ja viettää nyt yksinäistä ja eristynyttä elämää. Hän työskentelee valokuvaajana, mutta on nuorempana tehnyt myös etsivän töitä Hochman- nimiselle mystikolle, jolla väitetään olevan selvännäkijän kykyjä. Eddie joutuu uudestaan etsivän hommiin, kun Samuel Weiss, vanha juutalainen mies, ottaa häneen yhteyttä löytääkseen kadonneen tyttärensä Hannahin. Tyttöä etsiessään Eddie tutustuu Coralieen, ja löytää rakkauden, jollaista ei koskaan uskonut olevan olemassakaan:
Himo oli liian typerä ja moukkamainen sana kuvaamaan sitä,
mitä tunsin. Minä halusin Coralien omakseni. Ei ihme, että
olin sulkeutunut kuoreeni. Sellainen rakkaus nieli sisäänsä kaiken.
Huomasin olevani kateellinen mitä kummallisimmille asioille:
auringonvalolle, kaduille, verhoille, jopa Coralien vaatteille,
kaikelle mikä oli lähellä häntä. ( 335.)
Coralien ja Eddien tarinoiden myötä isäsuhde nousee Ihmeellisten asioiden museossa hyvin keskeiseksi teemaksi. Heistä kumpikin elää omalla tavallaan kaukana isästään; Coralie ei ole koskaan kokenut olevansa isälleen tärkeä:
Toivoin aina, että isä tuudittaisi minut uneen laulullaan ja kohtelisi minua kuin olisin aarre– mutta hän oli liian kiireinen ja keskittynyt muihin asioihin, ja ymmärsin että hänen elämäntyönsä merkitsi hänelle kaikkein eniten. ( 11).
Coralie ei myöskään tiedä isänsä etunimeä ja on pakotettu kutsumaan tätä Professori Sardieksi. Eddie sen sijaan on vapaaehtoisesti vieraantunut pelkurina pitämästään isästään, jota hän halveksii:
Tunnistin saman piirteen hänessä usein työskennellessämme tehtaassa vieri vieressä. Hän oli hyvä työntekijä eikä valittanut, ja laskin senkin viaksi hänelle. Mitä alistuvammalta hän vaikutti, sitä kapinallisempi minusta tuli. Toivoin olevani täydellinen vastakohta kaikelle sille, mitä hän oli, ja inhosin jokaista sellaista hänen piirrettään, jonka löysin itsestäni. (252.)
Kummankin nuoren kohdalla vieraantumisen isästä on aiheuttanut se, että aina jokin toinen asia on isälle tärkeämpi kuin tämän oma lapsi; Coralien isälle kyseessä on museo, Eddien isälle taas tämän vaimo, Eddien äiti, joka kuoli heidän kotikyläänsä kohdistuneessa hyökkäyksessä. Eddie tajuaa vasta tutustuttuaan Coralieen, mitä hänen äitinsä on merkinnyt isälle:
Nyt ymmärsin. Äitini oli hänen kaikkensa, ja kuitenkin ikuisesti poissa. Sellainen rakkaus otti valtaansa miehen päivittäisen elämän ja teki siitä yhtä tuskaa. ( 334.)
Tällöin hän kykenee antamaan isälleen anteeksi sen, että on kokenut tulleensa hylätyksi lapsena, isän vain surressa kuollutta vaimoaan.
Toinen tärkeä teema Ihmeellisten asioiden museossa on elämän ristiriitaisuus, ja New Yorkin kaupunki esiintyy tämän ristiriitaisuuden perikuvana. Kaupungissa on runsaasti oopiumiluolia, ilotaloja ja hämäriä kujia, jotka eivät ole lainkaan kauniita katsella. Coralie vierailee isänsä mukana ruumishuoneilla, joista Professori etsii uusia ihmeitä museoonsa. Ruumishuoneet ovat kammottavia paikkoja:
Toisessa osastossa oli lapsia, joita kukaan ei ollut tunnistanut eikä hakenut pois ja jotka lepäsivät alustallaan eloton ja kalvakka iho kylmyyden juovittamana, mutta jään lailla hekin näyttivät olevan sulamassa, ja heidän kasvonsa olivat saamassa surun juonteita. ( 35.)
Vastakohtana tälle kalman ja rumuuden maailmalle, joka on Coralielle niin tuttu, on Eddien näkemä New York; hän viihtyy kalastelemassa hieman kaupungin ulkopuolella, alueilla joissa on vielä luontoa jäljellä:
Ilmassa tuntui varhaiskevään raikkaan vihreä tuoksu. Kaikkialla liihotti suruvaippoja ja naurisperhosia. Eddie oli toisinaan nähnyt rantaliejussa kettujen ja kalastajanäätien jälkiä. (83.)
Ristiriitaa teokseen luo myös köyhän ja rikkaan, sortajan ja sorretun väliset suhteet. Professori Sardie palkkaa museoon ”susimiehen”, Raymond Morrisin, jonka kasvot ovat kauttaaltaan karvojen peitossa. Morris oli matkustanut New Yorkiin vapauden ja onnen toivossa, mutta oli kuitenkin heti kaupunkiin saavuttuaan joutunut väkijoukon pieksemäksi. Professori hakee hänet poliisiasemalta, johon hänet on teljetty, ja tekee hänelle ”työtarjouksen”, josta Morrisin on kuitenkin lähes mahdoton kieltäytyä:
Ja hän todellakin näytti olevan hyvin vakuuttunut siitä, ettei uusi työntekijä karkaisi. Morris tiesi mikä häntä odottaisi avenueilla ja rantakaduilla: iso joukko solvaajia ja pahoinpitelijöitä, ei mikään muu.(125.)
Näin Morris jää Professorille henkensä velkaa, vaikka tämä kohteeleekin työntekijöitään kurjasti; hän on muun muassa kieltänyt näiltä avioliitot, sillä ne häiritsisivät työntekoa. ”Susimies” on joutunut valitsemaan kahdesta sortajasta toisen, ja valinta osuu siihen, joka säästää hänen henkensä vaikka riistääkin vapauden.
Myös Eddie törmää jo aivan lapsena eriarvoisuuteen. Hän joutuu pienestä pitäen työskentelemään isänsä kanssa, muiden maahanmuuttajien tavoin, hyvin pienellä palkalla tehtaissa ja ompelimoissa. Jos työntekijät protestoivat pitkiä työpäiviä ja surkeaa korvausta vastaan, palkkaavat tehtaan omistajat uuden työläiset protestoineiden tilalle:
Heillä oli mukanaan uusia työntekijöitä, halvempaa työvoimaa, miehiä jotka olivat saapuneet Venäjältä tai Italiasta ja jotka raataisivat kahdeksantoista tuntia päivässä pelkkiä pennosia vastaan–. (54.)
Näin Eddiellä on paljon yhteistä toisen sorretun, Raymond Morrisin, kanssa; heidän kummankin on kestettävä huonot työolosuhteet, sillä vaihtoehto niille on jotakin vielä huonompaa. Näin köyhien ja sorrettujen huono kohtelu voi jatkua kenenkään sitä estämättä.
Alice Hoffman Ihmeellisten asioiden museo (suom. Raimo Salminen, Gummerus, 2015)