Anne Swärd: Vera

Nukkemorsiamen synkän menneisyyden pitkät varjot  RIITTA VAISMAA  28.4.2018

Olen lukenut hämmentävän romaanin. Ruotsalaisissa lehdissä toisten mielestä Anne Swärdin kolmas romaani Vera on loistava teos, jota ei missään nimessä saa ohittaa August-palkintoa jaettaessa. Toiset sanovat Veran olevan epäuskottava melodraama. Yllätyksekseni voin allekirjoittaa molemmat näkökannat.

Kaiken kaikkiaan en mielelläni pohdi fiktion uskottavuutta ainakaan, jos ajatellaan asiaa suoraviivaisesti nykylukijan kokemusmaailman kautta. Fiktiolle saa riittää fiktion totuus. Jos teoksen sisäinen uskottavuus epäilyttää, asiaa on syytä tarkastella.

Veran minäkertoja on ensimmäistä lyhyttä lukua lukuun ottamatta ranskalaissyntyinen, toisen maailmansodan pakolaisena Ruotsiin ajautunut, romaanin alussa 17-vuotias Sandrine. Vera on Sandrinen tytär, jota ilman ei olisi tätä tarinaa. Vera perii nimensä Sandrinen puolison Ivanin kotoaan paenneelta sisarelta. Kirjailija kommentoinee romaaninsa nimellä teoksen keskeistä teemaa. Vera on latinaa ja sen merkitys on totuus. Venäjäksi Vera tarkoittaa uskonnollista vakaumusta tai yli-inhimillisen mahdin olemassaoloa ja tähän turvautumista. Swärd viittaa teoksessaan vain latinasta peräisin olevaan sanaan, vaikka perusteita voisi olla myös toiselle tulkinnalle. Totuus ei ole Verassa korkeassa kurssissa.

Vera alkaa shokeeraavasti. Merkittävän suvun palvelija kuristaa kaikin voimin korsettia, jotta raskaana oleva Sandrine mahtuisi upeaan morsiuspukuun, jonka monien kerrosten on tarkoitus häivyttää jo pitkällä oleva raskaus näkymättömiin. Kyse on mahtisuvun kunniasta.

Hääjuhlaa vietetään suvun perinteiden mukaan hulppeassa saaristohuvilassa, vaikka eletään talven kylmintä aikaa. Tarvitaan jäänmurtaja, jotta juhlaväki pääsee hyiselle huvilalle. Puitteet ovat oudot ja uhkaavat. Jotenkuten morsiuspari saadaan vihityksi, mutta vihkimistä seuraavat pakolliset tanssiaiset ovat kohtalokkaat. Cederin veljesjoukosta vähiten kunniallinen tanssittaa morsianta rajusti, mistä seuraa, että synnytys alkaa. Kuristuksissa oleva totuus puhkeaa esille.

Verassa kerrotaan sekä Cederien mahtisuvusta että takaumina Sandrinen värikkäästä ja sodan runtelemasta menneisyydestä. Sandrine on päätynyt jonnekin Etelä-Ruotsin rannikolle, missä hän tapaa Ivanin. Tämä ottaa tytön huvilalleen taloudenhoitajaksi. Pian käy selväksi, ettei Sandrinesta ole sen enempää siivoajaksi kuin ruuanlaittajaksikaan. Paikalle kutsutaan Cederin suvun taloudenhoitaja Vanna, josta tulee keskeinen henkilö Swärdin romaaniin, lopussa jopa ratkaiseva liikkeelle paneva voima. Kun lääkäri Ivan, Cederin veljessarjan vanhin, pelastaa hukuttautumista yrittäneen Sandrinen ja huomaa tämän olevan raskaana, hän lupaa pitää huolta niin tytöstä kuin tämän lapsestakin.

Sandrine luulee ja toivoo saavansa turvaa, mutta Ivan tarvitseekin kulissin, avioliiton ja lapsen. Häät järjestetään mahdollisimman pian. Sandrine ei ole toivemorsian, kaikkea muuta. Ivanin äiti, perheen kaikkia dominoiva matriarkka, ei peitä epäluulojaan, vaikka hän joutuu myöhemmin patistamaan Sandrinea toisen lapsen hankkimiseen. Äidin painostuksestakaan Ivan ei avioelämään ryhdy.

Traagista ja surullista on, että Sandrine ei välitä lainkaan lapsestaan, Verasta. Hän ei imetä, ei halua edes koskea lapseen eikä pysty katsomaan lasta silmiin. Hän hylkää lapsensa Vannan huomaan, ja Vannasta ja pikkutytöstä tulee erottamaton pari. Vera saa niin hoivaa kuin rakkauttakin, mutta äidinrakkaudesta hän jää täysin paitsi. Tämä tuntuu uskomattomalta, vaikka onkin ymmärrettävää, että Sandrine pyrkii kieltämään tai ainakin unohtamaan lapseen liittyvän kipeän menneisyytensä.

Sandrine eli värikkäässä ja köyhässä perheessä Marseillesin satamakortteleissa keskimmäisenä kolmesta sisaruksesta. Pienessä asunnossa mummo ottaa verhon takana vastaan miehiä. Isä poikkeaa perheessä ajoittain. Elämä on rauhallisempaa ilman isää. Perheen keskus ja koossa pitävä voima on äiti, joka hankkii sekalaisilla töillä niukan elannon. Äiti on Ranskan sodanaikaisen vastarintaliikkeen kannattaja ja pian aktiivinen toimija. Hän majoittaa salaa liikkeen miehiä, ja alkaa käydä liikkeen kokouksissa. Tätä isä ei sulata.

Maa alkaa polttaa. Äiti kokoaa tyttärensä autonrämään ja alkaa ajaa isän suvun maille Puolan äärimmäiseen kolkkaan, Karpaattien kaukaiseen ja eristyneeseen kylään, missä suku ei ota joukkoa innostuneena vastaan. Päinvastoin, suku olisi mieluummin tietämättä mitään isästä saati hänen perheestään. Isä on lähtenyt kylästä aikoinaan hyljittynä petturina.

Vuorille äiti ja tyttäret kuitenkin jäävät. Tytöt ovat tiivis kolmikko ja äiti tukipylväs. Karpaateillakin äiti on vastarintaliikkeen etappi. Hämärän tullen äiti majoittaa pienen mökin tuntumissa vastarintamiehiä. On vaikea uskoa, että näin olisi voinut tapahtua. Ei ole todennäköistä, että Ranskan vastarintaliike olisi tarvinnut etappeja Karpaattien eristyneessä kylässä.

Sandrine ihastuu juutalaiseen poikaan Leviin, kylän lääkärin poikaan. Nuoret luulevat, ettei kukaan tiedä heidän salaisista tapaamisistaan. Kylään asettuu saksalaisten joukko-osasto. Sota ja puhdistukset yltävät syrjäiseen kylään. Sandrinen, jonka suhde juutalaiseen poikaan on raskauttavaa, saksalaisten joukkueenjohtaja ottaa jalkavaimokseen. Äidin samainen sotilas ampuu kylmästi tyttärien silmien alla.

Oudon tahdottomasti Sandrine elää miehen halut tyydyttäen. Tyttö on kuitenkin ollut aina reipas ja toimelias; hän mm. ratsasti ympäriinsä lähiseudulla. Saksalaiset eivät häntä tarkkaile tai vahdi juuri lainkaan. Kun Sandrine tajuaa olevansa raskaana, hän vihdoin kerää voimansa ja pakenee. Raskas pakomatka päättyy eteläisen Ruotsin rannikolle. Siellä on huvilallaan Ivan Ceder, jonka suku edellyttää menevän naimisiin.

Sandrinen lapsen isä on saksalainen sotilas. Veralla on isänsä silmät, ja niitä silmiä Sandrine kieltäytyy näkemästä.

Sandrine elää Cederien dynastian keskellä unenomaista elämää tietämättä ajoittain, onko päivä vai yö etenkin, kun hän ei ole tottunut pohjoisen valkeisiin öihin. Tunteeton Ivan haluaa pitää Sandrinen hiljaisena ja apaattisena. Sandrinelle syötetään rauhoittavia ja unilääkkeitä niin paljon, että voi hyvin sanoa hänen olevan huumattuna. Pillereistä ja pistoksista huolehtii Ivanin ohjeiden mukaan Vanna ja osin Ivan itse.

Taas Sandrinen tahdottomuus ihmetyttää. Hän saa jonkinlaisen kontaktin Ivanin Maurits-veljen vaimoon. Tämä kuitenkin pettää Sandrinen luottamuksen, kun Sandrine edes hieman ryhdistäytyy ja yrittää etsiä tietoja Levin perheestä. Ei ole selvää, ovatko he säästyneet likvidoimiselta.

Cederin perheessä miehet toimivat perheen ulkopuolisissa asioissa. Sandrine maksaa Mauritsin palveluista sillä ainoalla tavalla, jonka hän tuntee olevan käytettävissään. On outoa, että Sandrinelle ei ole muuta tapaa lähestyä miehiä. Hänen voi tulkita jopa tarjoavan itseään. Kaikkea ei voi perustella vain Sandrinen nuoruudella. Piileekö taustalla mummun aave? Eipä äitikään yhden miehen nainen ollut. Mummu ja äiti olivat kuitenkin toimen naisia.

Cederin suvun matriarkka patistaa miniää lähestymään aviomiestään. Jotta kaikki puheet Ivanin kiinnostuksen kohteista saataisiin loppumaan, tarvitaan toinen lapsi. Vanhalle rouvalle ei ole kovin tärkeää, kuka uuden lapsen siittää. Suvun maine on paljon tärkeämpää.

Taloudenhoitaja Vanna näyttäytyy totaalisen uskollisena perheelle ja erityisesti Ivanille. Kun Sandrine hieman havahtuu apatiastaan, hän jättää syömättä ison osan pillereistään. Osoittautuu, että myös Vanna piilottaa lääkkeitä. Nyt Sandrine huomaa, että Vannalla on samanlaiset meripihkan väriset silmät kuin Cederin veljeksillä. Vanna on saanut selville, että Levin perheestä on saatu tietoja. Sandrinelle on kerrottu aivan toinen totuus. Naiset liittoutuvat ja pakenevat. Pakomatkalla Vanna pakottaa Sandrinen ottamaan tyttärensä. Vanna itse lähtee toisaalle. Älykäs Vanna näkee paossa mahdollisuuden vastustaa ylisukupolvista naisten alistamista.

Sandrine ei tunne uutta kotimaataan. Ainoa paikka, minne hän osaa hakeutua on Etelä-Ruotsin rannikko, mistä hänen elämänsä Ruotsissa alkoi. Hänen haaveensa on löytää Levi, mutta hän ei uskalla edes ajatella, miten Levi ja tämän perhe suhtautuisivat saksalaisen lapseen.

Hiljalleen äiti ja tytär hieman lähestyvät toisiaan. Asiassa auttaa jo ennestään tuttu maalaismies Jannik, joka ymmärtää ja rohkaisee niin naista kuin lastakin. Tämä myös lähestyy Sandrinea kuten tämän elämän muutkin miehet. Kuitenkin Jannik, hevosmies ja salvuri, on Ivanin nuoruudenrakastettu, jota hän ei ole unohtanut.

Ivan myös toimii muutoinkin kovin epäjohdonmukaisesti. Hän pelastaa hukuttautumista yrittäneen Sandrinen eikä suostu tekemään tälle aborttia. Kaipa hän näkee nuoressa naisessa, tytössä, mahdollisuuden paikata kolhun perheen maineessa. Tyttö on sellaisessa tilanteessa, ettei tällä juuri ole vaihtoehtoa. Ivan esiintyy pelastajana. Toisaalla hän suunnittelee aborttiklinikkaa.

Anne Swärd on kirjoittanut tuhkimotarinan, jossa neito pääsee hienoon sukuun mutta josta puuttuu niin lasinen kenkä kuin rakkauskin. Tuhkimo uskaltaa lopulta paeta. Äidin ja tyttären puolesta voi vain toivoa, että orastava lähentyminen onnistuu, mutta se on jo uusi tarina. Onneksi kirjailija uskaltaa jättää avoimeksi kummankin kohtalon.

Epäjohdonmukaisuudet ovat usein kerronnan suola ja lisäävät kiinnostusta. Niin käy Verassakin. Silti on jotakin liikaa. Romaanin toinen toistaan uskomattomammat käänteet vievät, oikein imevät mukanaan. En silti ole sen viisaampi kuin tämän jutun alussakaan.

Anne Swärd (1969) on skoonelainen kirjailija, jonka kaksi aiempaa romaania, esikoinen Kesällä kerran (2003, suom. 2012) sekä Viimeiseen hengenvetoon (2010, suom. 2011) on suomennettu tänä vuonna ilmestyneen Veran lisäksi. Swärdin neljäs romaani Kvicksand (2006) ei ole ilmestynyt suomeksi. Toivottavasti jompikumpi Swärdin erinomaisista suomentajista, Katriina Huttunen tai Jaana Nikula, tarttuu työhön. Swärdin teoksia on käännetty 18 kielelle. Swärd käsittelee teoksissaan poikkeuksellisia, synkkiäkin perhetilanteita.

Anne Swärd: Vera (Vera). Suom. Jaana Nikula. Otava 2018. 370 s.

Riitta Vaismaa on kirjallisuuskriitikko

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *