Analyyttinen irvileuka retuuttaa kansankotia – RIITTA VAISMAA (15.2.2018)
Kirjailija Lena Andersson kirjoittaa uusimman teoksensa taustoista:
”Halusin kirjoittaa kirjan sellaisesta ihmisestä, jonka ansiosta kansankoti oli mahdollinen, ihmisestä, joka ruumiillisti kansakodin, uskoi siihen, otti siitä vastuuta ja puolusti sen suoraviivaisuutta ja yhdenmukaisuutta, koska ne nostivat ihmisen pimeydestään – yksilöstä, joka ilmensi kansankotia osallistumatta politiikkaan.”
Anderssonin pureva satiiri osuu Svean pojassa sosiaalidemokraattiseen yhteiskuntajärjestykseen ja sen mahdollistamaan kansankotiin, jota voi myös hyvinvointivaltioksi kutsua.
Svean poika Ragnar Johansson syntyy vuonna nolla eli vuonna 1932, jolloin Per Albin Hansson kokosi ensimmäisen sosiaalidemokraattisen hallituksen. Näitä hallituksia riitti 44 vuodeksi, yli 1970-luvun puolivälin. Sosiaalidemokraatit saivat aikaan kansakodin: peruskoulun, terveydenhuollon, sosiaaliturvan ja monin tavoin keskitetyn ja lähes kaikkia elämänalueita ohjaavan ja sääntelevän valtiokoneiston. Ragnar palvoo valtion ideaa ja uskoo valtion oikeudenmukaisuuteen.
Ragnar Johanssonin äiti Svea, omaa sukua Svensson, syntyi 1900-luvun alkuvuosina ja kuolee lähes 100-vuotiaana. Hän on kasvanut ja elänyt köyhässä maalaisyhdyskunnassa. Hänelle ruoka on vielä kansankodin aikaankin äärimmäisen tärkeää, ja hänestä ruoka pitää tehdä itse. Ragnarille Svean hilloamiset ja leipomiset ovat jäänne ajasta, jonka joutaa unohtaa. Hänelle kelpaavat demokraattisesti tuotetut valmisruuat ja einekset, joiden takana ovat mm. Ekströms ja Knorr. Vaimo Elisabeth käyttää tyytyväisenä teollista muusijauhetta.
Ragnar pyrkii kaikinpuoliseen tavallisuuteen, hänelle tavallisuudesta tulee hyve. Ei sovi olla erilainen tai erityinen, ei sovi valittaa eikä voivotella, ei vaatia itselleen. Ragnar ei tunne merkittäviä henkilöitä, eikä hänellä ole tarvettakaan tuntea. Kun kansankodista myöhemmin ollaan tekemässä kansatieteellistä tutkimusta, vanheneva Ragnar ei kelpaa haastateltavaksi. Hän osoittautuu liian tavalliseksi. Hänestä on hyvä niin.
Verrattuna äiti-Sveaan Ragnar tekee luokkaretken. Jos ajatellaan koko kansankodin väestöä, luokkanousu ei ole kuitenkaan suhteellisesti kovin merkittävä. Huonekalupuusepäksi valmistunut ja veistonopettajan pätevyyden hankkinut mies pitää itseään duunarina. Opettajan työ ei ole järin haluttua, joten se sopii Ragnarille hyvin. Kun hänelle myöhemmin tarjotaan mahdollisuutta ryhtyä koulunsa apulaisrehtoriksi, hän kieltäytyy.
Opettajan työn hyviä puolia ovat sen vähäisen arvostuksen lisäksi pitkät lomat. Lomillaan Ragnar matkustaa Espanjaan, koska niin tekevät muutkin. Hän ei lue Hemingwaytä siksi, että pitäisi kirjailijan teoksista, vaan siksi, että muutkin lukevat.
Briljeerata sopii vain urheilussa. Siinä saavutettu maine koituu kollektiivisesti koko yhteiskunnan hyväksi. Ragnar on urheillut koko ikänsä ja nuorena maakuntatasolla jossain määrin menestynytkin.
Ragnarin ainoa kunnianhimo kohdistuu urheiluun. Hän ohjaa ja valmentaa lapsiaan, vaatii ja huolehtii. Urheilu edustaa Ragnarille järjestystä, harjoittelu vaatii valtion kaltaista suunnitelmallisuutta. Kun poika luovuttaa, kun tätä alkavat kiinnostaa aivan muut asiat, isän ja pojan problemaattinen suhde kärjistyy. Lemmikkitytär jaksaa pidempään. Elsa myös menestyy vallan hyvin hiihdossa valtakunnallisella tasolla. Kaikki liikenevä aika menee harjoitteluun, kisoihin, matkustamiseen hiihtokeskuksesta toiseen. Lopulta Elsakin valitsee toisin ja isän tahtoa vastaan. Ragnar on pettynyt, kun Kafka ja muut kummalliset kirjailijat kiinnostavat kilpaurheilua enemmän. Äiti Elisabet on tyttären ratkaisusta enemmän kuin tyytyväinen. Hän on saanut tarpeekseen ankeista majataloista ja pikkupaikkojen hotelleista. Elisabet haluaisi nautiskella ja matkustaa ympäri Eurooppaa.
Ragnarin haave on oma kesämökki. Hän onnistuu säästämään sen verran, että toive toteutuu jo varhain. Ragnar rakentaa pienen mökkinsä äärifunktionaaliseksi. Jokainen kulma on suora, ja jokainen kaluste liittyy konkreettisesti mökin rakenteeseen. Maailman muututtua vanha Ragnar on jo valmis pyöristelemään kulmia.
Ragnar ei ole mukana politiikassa eikä pidä itseään poliittisena mutta ehdottomasti yhteiskunnallisena. Ragnar tietysti äänestää sosiaalidemokraatteja. Poika Erikille syntyy sanomista, kun tämä äänestää ensimmäisissä vaaleissaan kansanpuoluetta. Tosin Ragnarin on myönnettävä, että jokaisen täytyy kerran elämässään äänestää kansanpuoluetta, siis liberaaleja. Näin hän itsekin on tehnyt ensi kertaa äänestäessään.
Ragnarin ja Elisabethin lapset tekevät luokkahypyn. Aivan teoksen lopussa Ragnar on kielentutkijatyttärensä Elsan väitöstilaisuudessa, josta hän ei ymmärtää vain tärkeimmän. Isälle läheinen Elsa on saavuttanut arvostusta. Vanha Ragnar voi tämän jo hyväksyä.
Kansankodin murenemisen myötä koittaa uusi ja Ragnarille alkujaan perin vieras yksilöllisyyden aika. Hän törmää siihen etenkin lastensa valintojen myötä.
Yksiniittisyydessään Ragnar Johanssonia voi hyvin verrata Lena Anderssonin aiempien romaanien (Omavaltaista menettelyä 2014, ja Vailla henkilökohtaista vastuuta 2015) rakkauden epäonnessa kärvistelevään Ester Nilssoniin. Henkilöiden taustat ja yhteiskunnalliset positiot ovat toki aivan erilaiset.
Ragnarin avioliitto Elisabethin kanssa on hyvin tavallinen ja lapsiakin syntyy normaalit kaksi. Ragnaria voi sanoa ikäisekseen vanhanaikaiseksi, mikä hieman nakertaa hänen uskottavuuttaan.
Eläkeläisenä Ragnar innostuu kuvataiteista ensin katsojana ja tarttuu pian jo itsekin väreihin ja siveltimeen. Kuvataidekerhossa Ragnar kiinnostuu Ingridistä, he ystävystyvät, ja kerhon Pariisin matkalla suhde syvenee.
Periaatteen mies ei näe muuta mahdollisuutta kuin avioeron. Kohta jäyhä Ragnar ryhtyy koristelemaan nikkarintöitään kukkasin. Ragnarkin astuu yksilöllisyyden aikaan. Tämä ratkaisu ei tule psykologisesti riittävästi perustelluksi. Ragnarilta meni valtion ja kansankodin lisäksi kaikki muukin. Ehkä hänestä tuli aiempaa onnellisempi, mutta tällaiset elämänratkaisut eivät oikein istu Anderssonin Svean pojan, epätavallisen tavallisen miehen sielunelämän kuvaukseen. Kaipa uusi käänne on jo uudessa ajassa riittävän tavallista.
Sanna Mannisen suomennos ansaitsee kiitoksen.
Lena Andersson: Svean poika. Kertomus kansankodista (Sveas son). Suom. Sanna Manninen. Siltala 2018. 259 s.
Riitta Vaismaa on kirjallisuuskriitikko