Rakastaa, ei rakasta – julma kuva vallankäytöstä rakkaudessa RIITTA VAISMAA 9.6.2015
”Ester Nilsson oli tullut siihen ikään, jolloin syntymäpäivä tarkoitti vanhenemista. Hänen mukaansa se alkoi 37-vuotiaana.” Ester Nilsson on neljän vuoden jälkeen palannut onnettoman rakkauden oravanpyörään, ja neljättä vuotta menee tuoreimmassa seikkailussa. Lena Andersson kirjoitti Esteristä jo edellisessä teoksessaan Omavaltaista menettelyä. Sivistynyt ja älykäs Ester on jälleen haavoittuvainen mutta sinnikäs toivottomassa taistelussaan saada normaali parisuhde. Vailla henkilökohtaista vastuuta on jatkoa Omavaltaiselle menettelylle.
Ester on kirjoittanut näytelmän Kolmen kesken, murheellisen tutkielman rakkauden kärsimyksistä. Heti ensimmäisissä lukuharjoituksissa Esterin ja näyttelijä Olof Stenin katseet yhtyvät. Heti ensitapaamisen jälkeen ”hän aisti sisällään tutun lepattavan tunteen, jota hänellä ei ollut aikomustakaan tukahduttaa”.
”Kolmen kesken oli näytelmä onnettomaan avioliittoon jämähtäneestä miehestä, joka tapasi toisen naisen mutta ei saanut jätettyä vaimoaan. Näytelmä ei ollut profetia. Profetioista ei ole olemassakaan. Jos jokin tapahtuma näyttää ennustukselta, se johtuu vain siitä, että siihen kiinnitetään tavallista enemmän huomiota. Kerran tapahtunut tapahtuu ennemmin tai myöhemmin uudelleen, jossakin, joskus. Usein se tapahtuu samalle henkilölle, koska ihminen toistaa tuttuja kaavojaan. ”
Juuri näin Ester tekee. Hän ei ole oppinut aiemmista toivottomista rakkauksistaan. Hän kyllä silloin tällöin muistelee Omavaltaisen menettelyn Hugo Raskia, ei edes katkerana, ja näkee itsekin toistavansa samaa käyttäytymismallia, mutta intohimoinen kiihko vetää kohti Olofia.
Vaikka Vailla henkilökohtaista vastuuta on pistävän terävä yhteiskunnallinen analyysi muustakin kuin rakkausjutuista, naisen asemasta ja avioliitosta, vallasta rakkaudessa. Vaikka tarkka ja kipeä huumori osuu ja sattuu, ei voi välttyä huokaisemasta: joko taas! Onko romaani vain vanhan kertusta, vaikka jo Omavaltaisessa menettelyssä epätoivoisen rakkauden jojo pyöri toisteisuudessaan välillä tyhjää?
Vailla henkilökohtaista vastuuta on onneksi paljon enemmän, vaikka edellisen romaanin jankuttava helmasynti siinäkin tulee esiin. Tällä kertaa Ester saa myös vastapuolen huomiota, välillä runsain mitoin, vaikkakin Olof on tiukasti naimisissa hienoa sukua olevan lääkärin kanssa. Vaimon työpaikka on toisella paikkakunnalla, ja Olofia työt vievät eri puolille Ruotsia, joten sivusuhdetta on helppo ylläpitää. Olof ei näe tilanteessa mitään moraalista ongelmaa.
Ester saa kuulla kaikki toisen naisen kliseet siitä, miten hänen kanssaan on kovin kiintoisaa keskustella, miten kukaan muu ei koskaan ole halunnut kuulla lisää miehen ajatuksista. Tämän kuultuaan Ester ”makasi ja paisui pitkälle yli puolenyön. Olofin avioliitto oli hajoamispisteessä, siitä ei ollut epäilystäkään. Piti vain odottaa.” Olof kertoo lukuisia kertoja, ettei hän aio jättää vaimoaan. Ester tulkitsee viestejä aivan oman koodistonsa mukaan. Kun Olof ilmoittaa olevansa yksiavioinen, se on Esteristä hyvä. Juuri yksiavioisen ihmisen hän itselleen haluaa.
Tyypilliseen rakastajattaren tapaan Esterin pitää olla hissukseen ja yksikseen joulun ja muiden pyhien ajat, samoin pitkät kesälomat. Ester tosin ei pidä itseään rakastajattarena; kaikki tähtää hänen haaveissaan ja epärealistisessa uskossaan tulevaan parisuhteeseen. On vain ajan kysymys, koska Olof jättää vaimonsa. Andersson sohii piikkejään osuvasti vallitsevaan kaksinaismoralismiin.
Ester ei ole mikään tyhjäpää vaan runoilija, esseisti ja näytelmäkirjailija, rationaalinen ja älykäs ajattelija. Hän kirjoittaa näytelmiä kolmiodraamasta Nikean kirkolliskokoukseen. Merkittävät lehdet tilaavat häneltä esseitä monista yhteiskunnallisista teemoista. Puolihuolimattomasti mainitaan, miten hän kaiken rakkaudentuskansa keskellä julkaisee älyllisen runokokoelman ja toisenkin.
Silti rakkauden haaveet saavat hänet käyttäytymään epärationaalisesti. Hän lentää Arvidsjauriin tapaamaan Olofia, vaikka lentolippu saamenmaahan maksaa saman kuin New Yorkiin. Hän ostaa auton, jotta voi kuljettaa Olofia ympäriinsä esiintymään ja jotta voi kulkea mukana Olofin kiertueilla. Useimmiten hän ei koske autoonsa muutoin kuin siirtääkseen kärryn toiselle puolen katua, kun katujen siivoustyö vaatii. Rahaa kuluu myös ravintoloihin ja hotelleihin ja varsinkin punaviiniin, joka on alkoholisoituvalle Olofille välttämätöntä mutta jota Ester usein juo vastenmielisesti ja vain seuraksi. Ester pystyy analysoimaan omaa tilannettaan, vaikka taas huoleton tekstiviesti Olofilta lennättää hänet varmuuteen yhteisestä tulevaisuudesta.
Vaikka Vailla henkilökohtaista vastuuta toistaa jopa liiaksi Esterin hyvin samanlaista poukkoilua onnesta murheen alhoon, joka tuli tutuksi romaanissa Omavaltaista menettelyä, erojakin on. Voisi jopa sanoa, että Esterin haaveet eivät ole yhtä irrationaalisia jälkimmäisessä teoksessa, sillä Olof ajoittain vastaa hänen kiintymykseensä, vaikkakin vetää aina lopulta Esteriltä maton alta. Olof on itse aktiivinen Esterin suhteen, mitä ei voinut sanoa Hugo Raskista. Olofin tunteet heilahtelevat kiintymyksestä halveksimiseen. Olof käyttää valtaa, joka on vähemmän rakastavan käytössä: hän ruokkii Esterin rakkautta sen verran, ettei Ester luovu toivosta.
Ester hakee pitkin matkaa tukea ja neuvoja edellisen romaanin tapaan liudalta naisystäviä, joiden neuvot usein vain pahentavat Esterin ajatusten myllerrystä. Naiskuoron jäsenet esitellään tällä kertaa nimillä, mitä kautta ristiriitaiset neuvot saavat painoa.
Vailla henkilökohtaista vastuuta eroaa edukseen Omavaltaisesta menettelystä teoksen loppupuolella, kun Ester pystyy tekemään itsenäisen ratkaisunsa. Vailla henkilökohtaista vastuuta on armoton. Anderssonin pirullinen sarkasmi värittää koko kerrontaa ja tekee teoksesta kaikessa julmuudessaan jopa huvittavaa luettavaa. Ehkä peilistä näkyy totuus. Andersson sanoo Suomen Kuvalehden haastattelussa, että ”hän tietää paljastavansa salaisuuksia, joista ihmiset eivät puhu. Kirjassa moraalittomuus ja salailu on vain viety pidemmälle kuin ehkä lukijan elämässä. Tai sitten päinvastoin.” Olofin ja Esterin salasuhde kestää kolme ja puoli vuotta. Andersson jatkaa: ”Oikeassa elämässä sellaiset suhteet voivat kestää jopa 15 vuotta.”
Tukholmalainen Lena Andersson ( s. 1970) toimii kulttuurijournalistina ja kriitikkona ja on yksi Ruotsin arvostetuimpia kolumnisteja. Hän on julkaissut ennen Vailla henkilökohtaista vastuuta viisi romaania, joista on suomennettu Omavaltaista menettelyä (Siltala 2014) sekä Duck City (Johnny Kniga 2008).
Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta (Utan personlig ansvar). Suom. Sanna Manninen. Siltala 2015. 332 s.