M A A I L M A N K I R J A T

Eräs matkakertomus – MARJATTA RIPSALUOMA (1.11.2019)

 

”Turmelluksen öinä tulivat unet,

        tiheät ja rajut,

unet jotka lävistivät sielun ja ruumiin.

Palata, syödä, kertoa kaikki,

Kunnes kuului lyhyt ja vaimea

       käsky herätä:

       ”Wstawać”.

Ja sydämemme särähti siruiksi.

Nyt olemme kotona,

vatsamme on kylläinen,

tarinamme on kerrottu.

On jo aika. Pian taas kuulemme

      Meille vieraan komennon:

”Wstawać”.

1. 1. 1. 11. tammikuuta 1946

 

Tämä kirja on ehkä romaani, mutta ennen kaikkea matkakertomus. Eurooppa oli tammikuun alussa 1945 liikkeellä, kohisi, kohina yltyi kun ihmiset yrittivät löytää kotiin. Aluksi Primo Levi on huonetoverinsa Charlesin kanssa hautaamassa huonetoveriaan Bunassa, Auschwitzin alueella, jossa sijaitsi muun muassa IG Farbenin tehdas, Levin ”työpaikka”. Hänhän oli kemisti.

Hautaa ei voitu kaivaa, ruumis piti vain kipata lumeen avonaisen yhteishaudan päälle. Paikalle osuu neljä ratsastajaa, sotilaita, kuin mitkäkin Ilmestyskirjan henkilöt:

”Meistä näytti, ja näin oli asia, että kuoleman täyttämä tyhjyys, jossa olimme harhailleet kymmenen päivän ajan, oli löytänyt kiinteän keskuksensa, tiiviin ytimensä: neljä aseistettua miestä, vaikkakaan eivät meidän varaltamme, neljä rauhan sanansaattajaa, typerät lapsenkasvot raskaan karvalakin kätköissä.”

Venäläiset tulivat. Saksalaiset olivat juuri lähteneet. Puola oli ollut sodan ajan saksalaisten miehittämä ja yksi heidän tukikohtansa oli ollut Auschwitzin keskitysleirikompleksi. Siihen kuului monia rakennuksia, siellä tehtiin myös orjatyötä eri rakennuksissa. Tarkoitan  vankityötä, mutta vangit tuskin saivat edes syödäkseen, niin että käytännössä se oli orjatyötä.

Yhtäkkiä vapautuneet vangit olivat kuolemaisillaan. Venäläisillä oli onneksi armeijan mukana kenttäsairaala, jonkinlainen, mutta lääkkeitä oli hyvin vähän, hoitohenkilökuntaa samaten. Puolalaiset olivat mukana mikäli ovat ammattilaisia. Mutta hyvin vähäistä on silti hoito. Lisäksi: nyt venäläiset jakoivat ruokaa ja nälkiintyneet ihmiset kuolivat siihen. Elimistö olisi pitänyt totuttaa hitaammin ruokaan.

Levi oli jo sairas mutta ei tiennyt sitä. Ruumiinkantajat katsoivat neljää ratsastajaa. Muut pihalla olijat rupesivat kaatamaan piikkilanka-aitaa.

Sinä yönä huonetoveri Thylle alkaa itkeä ja miettiä kadottamaansa kymmentä vuotta. Hän päätyy laulamaan Kansainvälistä, Internationaala, kuten kirjassa kursiivilla lukee ja sai Levin ”hämmentyneeksi, epäluuloiseksi ja liikuttuneeksi”. Thylle oli saksalainen. Mutta hän oli niitä punaisia.

Suru ja häpeä

Levi kuljetetaan kuumeessa Buna-Monowitzin kylästä Auschwitzin pääleiriin, jossa hän pääsee kylpyyn, venäläisten kylvettämäksi.

Auschwitzissa Levi tapaa uudelleen tuttuja kaikkialta Euroopasta. Hän kertoo pitkin kirjaa anekdootteja. Oli esimerkiksi Henek, Transsilvanian metsien lapsi. Henek oli lapsena oppinut että romanialaisia voi ja pitää tappaa. Mutta lapsuus meni Auschwitz-Birkenaussa:

”Niinpä hän oli säilynyt hengissä vapautuksen päivään saakka. Eikö hän tuntenut tunnontuskia? Ei, miksi olisi? Oliko muuta keinoa säilyä hengissä?”

Ne keinot tarkoittivat varastamista, ilmiantoja, lyöttäytymistä joidenkin ihmisten seuraan ja sitten heidän pettämistään. Ihmisten oli löydettävä jostain ruokaa. Levi kuvaa lapsivankeja pieniksi pedoiksi. Vahvimmat olivat selviytyneet. Koko Henekin perhe oli tapettu, hän itse säilyi hengissä.

Sitten seuraa omituinen pitkä kertomus vangeista jotka himoitsivat seksiä enemmän kuin mitään. Seksi oli ehkä kuolemaantuomituille jonkinlainen aavistus siitä, mitä olisi olla vapaa ja täysin elossa, ei edes nälkiintynyt. Sairashuoneessa on esimerkiksi Frau Vita:

”Illalla kun kaikki työt on tehty, Frau Vita ei voinut kestää yksinäisyyttä, vaan hyppäsi alas makuusijaltaan ja alkoi tanssia vuoteiden välissä omien laulujensa tahdissa puristaen kuvittelemaansa miestä hellästi rintaansa vasten.”

Ihminen ottaa elämänhaluaan mistä voi. Kuoleman läheisyys ja sen kohtaamisen sattumanvaraisuus on ihmisille tuttu asia. Vapautus tuo lähelle myös häpeän, se tuntuu olevan häpeää inhimillisestä alennustilasta, joka ei ole heidän omaa syytään. Häpeä uhrina olemisesta, ehkä heikkoudestakin?

Häpeän teema toistuu kirjassa usein. Mutta Levi osaa myös nostaa esiin aurinkoisia päiviä ja hetkiä. Tuhoamisleirilläkin on syntynyt solidaarisuutta, vaikka se on ollut piilossa usein. Jos pitää jostakusta ihmisestä, tarkoittaako se, että hänen kanssaan on jaettava elintärkeä leipä?

Matkalla kreikkalaisen kanssa

Sitten alkaa tuntua Levin kirjan karnevalistinen vire, joka jo näyttäytyi Auschwitz-osuudessa kirjan alussa. Kotimatka oli pitkä. Kotiin Levi ja hänen muutama hengissäsäilynyt italialainen leiritoverinsa pääsevät vasta loka-marraskuussa.

Rautateitä oli pommitettu. Matkaa saattoi tehdä pari päivää ja sitten oli taas vaihdettava junaa. Sitä oli myös odotettava pitkään. Levi on hyvä kirjoittaja. Hän on ammatiltaan kemisti, mutta osaa katsoa tarkasti. Ihmiskunta on tappanut ja murhannut  systemaattisesti toisia ihmisiä ehkä aina. Hitlerin kilpailija tässä on Stalin, joka ilmeisesti tulee tappaneeksi enemmän ihmisiä, mutta usean vuosikymmenen aikana.

Eurooppalaisista hirmutöistä on paljon dokumentteja. Ne ovat tärkeitä sen vuoksi että Eurooppa edustaa yhtä sivilisaatiota. Kirjallisuus on hyvä esimerkki, Levi saanut käydä koulua ja yliopistoa. Kulttuuri kukoistaa silloin kun sille annetaan mahdollisuus.

Joskus Levi puhkeaa peräti runolliseksi – ja tajuaa selväsi kirjoittajanlaatunsa itsekin:

”Noina päivinä ja noilla tienoilla, vähän sen jälkeen kun rintama oli väistynyt, kova tuuli pyyhki yli maan. Maailma ympärillämme näytti muuttuneen alkuaikojen kaaokseksi, jossa liikkui vajavaisia, vammautuneita ja epänormaaleja ihmisolentoja. Ja jokainen näistä etsi tuskaisesti sokein tai harkituin liikkein omaa paikkaansa, omaa elinpiiriään, kuten runollisesti sanotaan neljän alkuaineen hiukkasten tehneen maailmansynnyssä.”

Näiden tunnelmien kuvaaminen on kirjassa oleellista. Ilman niitä kirja olisi kuollut. Levin kumppanilla, kreikkalaisella, on myös nimi: Mordo Nahum. Tässä ote keskeltä matkaa:

”Minä laskeuduin kreikkalaisen kanssa alas vaunusta ja menin haastattelemaan veturinkuljettajaa, joka touhusi likaisena lumessa ja taisteli jostakin rikkoutuneesta putkesta pitkälle syöksyviä höyrysuihkuja vastaan. ”Maschina kaputt”, hän vastasi yksitotisesti. Emme olleet enää orjia, emme olleet enää suojatteja, meitä ei enää holhottu. Näytön paikka oli meille koittanut.”

Tämä oli lähellä Krakovaa. Kirjaa lukiessa on hyvä pitää vieressään koulun karttakirjaa, johon myös junaradat on merkitty. Muulla tavalla liikkeelle ei juuri päässyt, ellei sattunut löytämään jotakuta matkalle lähtenyttä hevosmiestä laihoine hevosineen. Vaikuttaa siltä, että Nahum ja Levi ovat kumpikin olleet läsnä koulujensa maantiedon tunneilla, tietävät aika hyvin missä ollaan. Lisäksi kreikkalainen on hyvin käytännöllinen ihminen, joka lähtiessään kylälle hakemaan ruokaa sitä myös tuo, vaikka kaikilla, myös kylän asukkailla, on nälkä ja ruokapula on ilmeinen.

Nahum on Tessalonikista  ja Levi Torinosta, yhteinen tekijä on tietysti että kumpikin on Välimeren maasta kotoisin. Heitä on vähemmistö Auschwitziin joutuneista.

Kreikkalainen osoittautuu hyväksi markkinamieheksi. Matkatoverit osuvat italialaisten ylläpitämään kasarmiin, jossa kreikkalaisesta tulee heti jonkinlainen superkreikkalainen. Tässä vaiheessa lukemista tarinasta alkaa tulla yhtä enemmän tarinakirja, täynnä seikkailuita ja kärsimyksiä, jotka sentään tulevat useimmiten vuoroittain. Mutta surkuhupaisuutta on enemmän kuin tarpeeksi koko ajan.

Levi osaa asettua tarkkailevaksi kertojaksi, hän ei ole sanonut neuvostoliittolaisista oikeastaan mitään. Italialaispakolaisten joukko päätyy jonnekin muualle kuin piti päätyä. Päämääränä oli ollut päästä Odessaan ja sieltä sitten laivalla kotiin. Venäläiset asettuivat esteeksi. Useimmiten he ottivat hälläväliä-asenteen. Retkikunta juuttui vähän väliä paikoilleen.

Pakolaiset ovat pitkään täysin ymmällään venäläisten suhteen, kunnes alkavat suhtautua heihin kuin luonnonvoimaan, jota ei voi mitenkään ennustaa. Eniten ystävyksiä ihmetyttää se, että kotiutusprojektia ei tunnu ohjaavan kukaan. Sitten kreikkalainen saa tarpeekseen ja lähtee etsimään yksin omaa tietään takaisin kotiin.

Žmerinkan kylässä italialaiset näkevät paimentolaisia, jotka Levin mielestä ovat jollain lailla ikiaikaisia, yksinkertaisesti puettuja, selvästi kuitenkin omillaan toimeentulevia. Samassa kylässä on myös ryhmä saksalaisia sotavankeja, jotka venäläiset ovat ottaneet ja jättäneet sinne oman onnensa nojaan. Entiset keskitysleirivangit suhtautuivat heihin halveksuvasti. Heillä ei ollut enää ruokaa eikä rahaa:

”Noilla kunnon käskyläisillä, hyvillä vallan välikappaleilla ei itsellään ollut valtaa rahtusenkaan vertaa. He olivat velttoja ja elottomia kuin kuolleet lehdet, joita tuuli kasaa suojaisiin nurkkiin; he eivät olleet edes yrittäneet pelastua pakenemalla.”

Lisäksi keskitysleirivangit näkivät ukrainalaisnaisia kuljetettavan etelään. Levi ihmettelee miksi venäläiset eivät auttaneet heitä, heittivät vain ilman ruokaa ja suojaa karjavaunuihin. Vieraan korviin Venäjän ja Ukrainan kieli kuulostaa kenties samalta.

Levi tapaa odottamatta kreikkalaisen taas, tapaavat jollakin rautatieasemalla ja joutuvat taas eroamaan. Italialaiset joutuvat opiskelemaan kyllä kieltäkin selvitäkseen edes jollain lailla keskellä aroa, jonne oli perustettu suurleiri nimeltä Sluzk. Leirillä on noin 100 000 henkilöä, ja Levi käyttää nimitystä henkilö, koska minkäänvaltakunnan järjestystä ei ole onnistuttu pitämään yllä. Paikka on Valko-Venäjällä  noin 100 km Minskistä etelään.

Sieltä he päätyvät Staryje Doroghin kylään, jossa joutuivat odottelemaan 15.7.-15.9. 1945, kaksi kuukautta. Italialaiset asuivat Krsnyi Domissa eli punaisessa talossa. Nimet ja paikat ovat ehkä suuntaa-antavia, koska kunnon karttoja pakolaisilla ei ollut.

Punaisen talon aikaan Primo Levi meni metsään ja eksyi. Kävi ilmi Levin kaupunkilaisuus. Eikähän  Italiassa ollut varmaan juuri enää metsää kuin Apenniineilla. Mutta puhtaanapitolaitoksesta on hieno kuvaus:

”Saunan jälkeen meidän piti hakea vaatteemme desifiointihuoneesta. Tämä oli jälleen yksi Staryje Doroghin järjestelmän yllätys. Huoneessa oli 120 astetta lämmintä. Kun meille sanottiin ensimmäisen kerran, että meidän oli mentävä hakemaan omat vaatteemme, katselimme toisiamme epäuskoisina. Venäläiset on tehty raudasta, sen me olimme nähneet monessa tilanteessa, mutta me emme olleet, ja me olisimme paistuneet.”

Italialaiset joutuvat selviytymään ikävystymisestään  ja yrityksistään löytää ruokaa. Mutta myös venäläiset auttavat järjestämällä esimerkiksi elokuvanäytöksiä Punaisessa talossa: ajanvietettä! Elokuvaesitys päättyy kaaokseen. Jotkut  venäläiset sotilaat yrittävät päästä Punaisen talon naisten puolelle, mutta italialaiset miehet torjuvat yrityksen. Venäläiset saavat mustelmia, mutta sitten italialaiset järjestävät varietee-esityksen, siis iltamat. Italialaiskokki esittää klovnia, kokki hallitsee  pantomiimin, ilman että on ennen tiennyt osaavansa.

On hämmentävää kuinka nopeasti kansallisuuksien stereotyypit alkavat tulla läpi. Italialaiset voivat välttyä osin omakohtaisuudelta, koska he ovat kuitenkin matkalla kotiin. Venäläiset puolestaan pitävät italialaisia lapsellisina hölmöinä. Ongelmaksi tulee kysymys rauhasta. Minkä takia he joutuvat asumaan keskellä aroa eivätkä pääse kotiin? Moni italialaisten joukosta päättää yrittää omin päin seuraavalle rajalle, mutta huomaa että rajat ovat tiukasti suljetut.

Levi kirjoittaa pitkän odotuksen tunteista keskellä iltamia ja elokuvaesityksiä:

”Kolmikolkkahattuesitys salpasi hengen, ja joka ilta se kohtasi hiljaisuuden, joka puhui enemmän kuin aplodit. Miksi? Ehkä siksi, että irvokkaassa esityksessä katsoja vaistosi yhteisen unen raskaan hengityksen, unen josta huokuvat maanpako ja joutilaisuus, kun työnteko  ja tuska lakkaavat eikä ihminen voi enää minnekään itseään paeta.”

Pakollisesta joutilaisuudesta syntyi kuitenkin tarve ilmaista pakolaisten mielentila. Hän sanoo että esitykset olivat yhtä riipaisevia kuin kuolemantuska ja se on kyllä paljon sanottu se. Samalla Levi tulee todistaneeksi taiteen, tässä tapauksessa teatteritaiteen, mahdista. Ilman näitä esityksiä loppumatka olisi ehkä ollut paljon kaoottisempi kuin miksi se sitten muodostui.

Mutta kuka tietää, ehkä ikävystyminen auttoi pakolaisia? Ehkä ikävystyminen on jonkinlaista lepoa sekin?

Loppumatka

Sitten matka jatkuu milloin nopeammin, milloin hitaammin, Levi kirjoittaa 11.10 1945:

”Mutta 11. päivän aamulla oli kuin juna olisi uudestaan vainunnut kadotetut jäljet, ryhdistäytynyt ja suunnannut kulkunsa päättäväisesti kohti länttä. Ennen kokemattomalla vauhdilla se kiisi läpi St. Pöltenin, Loosdorfin ja Amstettenin  ja illalla vieressämme kulkevalle maantielle ilmestyi enne, yhtä vaikuttava meille kuin linnut, jotka ilmoittavat merenkulkijoille maan olevan lähellä. Se oli ajoneuvo, jota emme tunteneet: matala sotilasauto kaikkea muuta kuin linjakas, litteä kuin säilykerasia, kyljessä maalattuna punaisen sijaan valkoinen tähti, lyhyesti sanottuna: jeeppi. Sitä ajoi neekeri. Yksi kyydissä olijoista heilutti meille käsiään ja huusi Napolin murteella: ”Hei jätkät, sitä mennään kotiin!”

Levi ja hänen kumppaninsa Auschwitzissa, nimeltään Leonardo, kuinkas muutenkaan, olivat kaksi niistä kolmesta, jotka palasivat. Lähtijöitä Auschwitziin oli ollut 20 kuukautta aiemmin 650 ihmistä. Muita ei enää ollut.

Tänä vuonna Primo Levin syntymästä tulee kuluneeksi 100 vuotta. Kirjailija kuoli vuonna 1987. Mutta Auschwitziin mennessään hän oli vasta 24-vuotias. Kun Levi pääsi kotitaloonsa Torinoon, sukulaiset eivät tunteneet häntä. Sitten uskoivat kuka hän oli ja alkoi nukkumisen ja heräämisen aika.

Sisältö, kieli

Suomennoksen kieli on sujuvaa ja auttaa tavattoman tiiviin ja tapahtumarikkaan kirjan lukemisessa. Olisi ollut hieno juttu jos Like olisi voinut vielä präntätä meille heiveröisesti maantietoa tunteville kartan. Se olisi mahdollista tehdä aivan vain Levin tekstin pohjalta. Levin kirjailijanura löytyy esimerkiksi Wikipediasta.  Levi on ehdottomasti yks parhaita kirjailijoita joita on Auschwitzin kokemusten jälkeen syntynyt, tämä ei ole enää pelkästään terapiaa. Mutta sitäkin varmasti.

Kirja on elämys. Siinä on synkkä ydin, tuo tuiki tavallisten saksalaisten järjestämä holokausti, shoah, sitä olisi vaikea ymmärtää ilman karnevaalin henkeä. Pakolaiset käyttävät jokaisen tilaisuuden juhliakseen elossa olemistaan, jo matkalla.

Jään mietteliääksi. Miten kaiken sen jälkeen voi ylipäänsä enää elää?

 

Primo Levi: Aselepo. Suom. Irma Koistinen, italiankielinen I painos 1963, Like 2019, 213 s.

Marjatta Ripsaluoma on vaasalainen kriitikko.