M A A I L M A N K I R J A T

Köyhyys ja tyhjyyden meditointi – RISTO NIEMI-PYNTTÄRI (18.12.2020)

Clarice Lispectorin syntymästä tuli 100-vuotta juuri joulukuun 10 päivä, samaan aikaan yöllä luin Tähden hetkeä, hänen viimeistä teostaan, sen uutta suomennosta.

Se on romaani köyhästä tytöstä. Mutta mistä köyhyydestä Lispector kirjoittaa, mistä puutteesta ? Romaani kertoo syytöksestä, joka nousee köyhyydestä: ”Hän syyttää minua ja ainoa keinoni puolustautua on kirjoittaa hänestä” (15).

Macabéa on varaton sekä huomaamaton, lähes olemassaoloaan anteeksi pyytelevä. Hän on pieni ja laiha, hieman ruma, hän ei halua olla näkyvissä eikä kenenkään tiellä. Hän on niitä Brasilian syrjäseuduilta suurkaupunkiin tulleita köyhiä tyttöjä, jota kukaan ei näe ei noteeraa. Hänellä ei ole rahaa mihinkään. Hänellä on sentään varaa hymyyn, kukaan ei huomaa sitäkään.

Tarina köyhästä tytöstä on itsekin köyhä, niin kertoja toteaa. Macabéa elää kurjuudessa, hänen olemassaolonsa on harmaata. Macabéa on niin varovainen ja passiivinen, että hänelle ei tapahdu paljoakaan. Hänen mielikuvansa hyvästä elämästä liityvät Coca-colaan niin hennoin säikein, että siinä ei ole mitään ironista. Vaikka kertoja ei tiedä syntyykö tytöstä edes tarinaa, silti hän tietää olevansa jonkun äärettömän tärkeän äärellä.

Huonosta ruuasta ja aliravitsemuksesta johtuen Macabéan vietitkin elävät hiljaiseloa. Halukin on vain pieni mahdollisuus. Öisin hän näkee rikkaita, monipuolisia unia. Kukaan ei tiedä miten aistillinen Macabea on, he eivät huomaa, toisaalta edes hän itse ei tiedä sitä.

”Älkää siis odottako tähtiä siltä, mikä kohta alkaa: mikään siinä ei tuiki, se on mattaa materiaalia ja luonteensa vuoksi kaikkien halveksimaa.”(14)

Tähden hetki, viittaa romaanin nimenä paitsi filmitähteen, myös jollain arvoituksellisella tavalla köyhyyteen, ihmisarvoon, Macabéan hetkeen. Se on kuitenkin vain yksi romaanin nimistä, teoksen viisitoista lisänimeä määrittävät teosta myös. Ja eräs nimi romaanille on Lispectorin signeeraus – käsiala ja sen takana oleva käsi joka kirjoittaa. Lispector 100 -vuotta.

Suomennoksessa on myös Tarja Härkösen käsialaa: hän on palannut 1996 kääntämänsä teoksen pariin, ja kääntänyt sen uudestaan siitä huolimatta, että edellinen käännös oli kiitetty ja vakiintunut. Hän halusi, jälkisanojen mukaan, ”yhdistää vanhan käännöksen raikkauden kokeneen suomentajan tarkkuuteen”.

Jälkisanoissa Härkönen käsittelee kiinnostavasti mm. omaperäistä pilkun käyttöä, jonka tarkat Lispectorin lukijat ovat huomanneet. On kääntäjiä, jotka ovat poistaneet pilkkuja – ja nyppineet piikit kaktuksesta. Lispector puuttuu asiaan eräässä kirjeessään:

”Pilkutus, jota käytän kirjassa ei ole siinä sattumalta eikä tulosta tietämättömyydestä kielioppisäännöistä… Olen täysin tietoinen syistä, jotka johtivat minut valitsemaan tämän tavan pilkkua ja vaadin, että sitä kunnioitetaan”.

Tarja Härkönen toteaa, että ”Tähden hetkessä pilkku kuitenkin muuttuu kielellisestä merkistä ei-kielelliseksi”. Sen on tarkoitus vaikuttaa lukijan hengityksen rytmiin, ja siihen romaanin kertoja pyrkii: ”teen temppuja intonaatiolla ja pakotan toisen ihmisen hengittämään omassa rytmissäni” (98).

Kertoja väittää, että tätä tarinaa myös kirjoitetaan sitä mukaa kuin sitä luetaan. Tämä ilmeinen mahdottomuus on jollain tavalla totta: tarinaa ei ole kirjoitettu ennalta. Ja tarinasta on poistettu nimenomaan köyhyyten liitetty vääjäämätön elämän tarina ja determinaatio. Tässä Lispector painottaa jotain sellaista, mitä köyhyystarinat usein vain vahvistavat: heikoista lähtökohdista johtuvaa kyvyttömyyttä selvitä. Sitä, minkä sosiaalialan asiantuntijat näkevät oikopäätä: se on samanaikaisesti sekä totta, että itseään toteuttava ennustus. Romaanin ei tarvitse lähteä tähän, koska se pystyy parempaan: eettiseltä kannalta köyhän tarina ei saa olla lähtökohta, joka sitten väritetään valmiiksi.

Kertoja ilmaisee usein, että hän ei tiedä mitä tulee tapahtumaan, hänen tehtävänsä on selvittää asiaa. Macabéan tarina on avoin, kertoja painottaa tätä loppuun asti.

Koska Macabéa on kömpelö konekirjoittaja, hänelle varmaankin annetaan potkut. Niin pomo ensin tekeekin, mutta sitten asia jää auki. Samalla tavalla kertoja tuntuu vastustavan muutakin tarinallista ennakointia. Kirjoittaessaan hän ei tiedä, tuleeko Macabéa rakastumaan, kokeeko onnen sekä eron.

Kun Macabéa sitten tapaa nuorukaisen, suhde on laimea ja haluton. Edes tyttö itse ei tiedä miten hän haluaa ja odottaa. Keskeinen puoleensa vetävä voima on se, että heillä on hieman sama nuotti puheessa, saman syrjäseudun yhteenkuuluvuus. Heillä on tapana kävellä yhdessä, ei muuta. Hetki jolloin poika vie Macabéan baariin ja tarjoaa kahvin, on tytölle suuri hetki – kukaan ei ole koskaan tarjonnut hänelle mitään.

Toinen kuva köyhyydestä: tuo poika, väkivaltainen, minä-vielä-näytän kaikille -traumatisoitunut kaveri, josta tekisi mieli sanoa, että hänelle ei tule käymään hyvin. Se on vastatarina hiljaiselle ja alistuvalle Macabéalle. Se loppuu, kun poika vaihtaa Macabéan Gloriaan, tämän työkaveriin, jossa on enemmän seksuaalista lupausta. Silti kertoja jättää uhoavan nuorukaisenkin tarinan auki.

Tähän eroon asti Macabéa on elänyt niin varovaisesti, ettei ole uskaltanut edes ajatella tulevaisuutta. Nyt hän hakeutuu selvännäkijän luo saadakseen tietää, onko hänelle luvassa kurjuutta vai loistoa. Tästä alkaa romaanin suuri finaali, jossa kertojakaan ei tiedä kuinka Macabéan tulee käymään.

Koska kyseessä on romaani köyhyydestä, ja siihen kohdistuvasta halusta kuvata sitä, lukija voi ottaa tuekseen Helen Cixous’n teoksen Reading with Lispector. Ja sieltä luvun ”How Does One Desire Wealth or Poverty?”, koska se käsittelee Tähden hetkeä.

Lispector käsittelee romaanissa köyhyyden paradoksia. Sitä, kuinka köyhyyden kuvat muuttuvat aina joksikin muuksi. Kyseessä on köyhyyden technicolor, laadultaan briljantti kuvaus slummista, tai realistinen ryysyranta, koskettava kertomus. Ne kaikki estetisoivat ja tarinallistavat asiansa, kun taas köyhänä oleminen pakenee kuvauksia.

Kuten romaanin kertoja pohtii: jos hän kuvaa leipää, jota köyhä tyttö syö, niin tuo leipä muuttuu kullaksi, eikä tämä saisi sitäkään vähää. Kuinka siis kirjoittaa niin, että ei vie leipää köyhän suusta ?

Tähden hetki asettaa näin köyhänä olemisen vastapuolelle sen kuvaamisen. Tähän kuvaamishaluun liittyy outoa intohimoa. Köyhyys vetää puoleensa sekä kuvottavaa sosiaalipornona että viihdettä. Se vetää puoleensa myös dokumentaristeja, realisti löytää köyhyydestä paljon hyvää kuvauksen matriaalia.

Jokin siis tekee köyhyydestä erityisen haluttavan täällä mielikuvatuotannon puolella.

Koska köyhyys on realiteetti, sitä ei voi myöskään palauttaa pelkästään poliittisesti ratkaistavaksi kysymykseksi. Sitä ei voi palauttaa luokka-asemaan. Lispector välttää sitä, koska köyhyyden faktuaalisuus on myös muuta, se ei ole missään nimessä toivottavaa, mutta silti köyhyys vetää puoleensa ja on myös poliittisten intohimojen kohteena.

Jos kauneus vetää puoleensa ja rumuus on luotaantyöntävää, kuten esteetikko sanoo, niin miksi köyhyys vetää puoleensa sen kuvaajia ? Lispector kieltää kertojaltaan köyhyyden tarinallistamisen, ja toteuttaa meditoijan tavoin vähentämisen menetelmää. Kuten Cixous kirjoittaa:

”The movement of the story is going to be the attempt of the author, ”in truth Clarice Lispector,” to find by way of meditating a poor being, a little bit of lost poverty.”(Cixous, 150)

Mutta miksi Lispector, naiskirjoituksen varhainen edustaja, valitsee tällaiseksi mietiskeleväksi kertojaksi miehen? Vastaus kätkeytyy kohtaukseen, jossa Macabéa katselee himmeää peiliä, mutta ei näe siellä itseään vaan miehen – tai oikeastaan parrakkaan naisen. Peilistä katselee köyhän tytön kuvaamisen intohimo, se mikä ajaa dokumentaristeja ja taiteilijoita tekemään köyhyyden peilikuvia.

Kertojan nimi, Rodrico S.M. tuntuu viittaavan sado-masokistiseen kertojan haluun. Hän haluaa kuvata Macabéan köyhyyttä ilman sääliä ja myötätuntoa. Säälillä ei ole muuta merkitystä, kuin toimia helpotuksena kuvaajan itsensä sekä lukijan kohdalla. Samalla hän häpeää sekä lukijan että kertojan uteliaisuutta ja intohimoa köyhyyden edessä. Hän rakastaa Macabéan köyhyyttä ja häpeää itseään sen edessä.

Intohimo köyhyyteen muuttuu haastavammaksi, kun se kääntyy laadukkaan kuvauksen sijaan koskemaan tekijää itseään. Häntä, joka näkyy Macabéan peilikuvassa. Lispectoria itseään, jonka kohdalla kyse voisi olla tyhjyyden ja köyhyyden suhteesta.

Cixous kuvaa pyrkimyksen näin: askeetikko, joka luopuu kaikesta, onnistuu toki jollain tavalla lähestymään köyhyyttä. Mutta siinä missä edellinen luopuu kaikesta, ja saa luopumisestaan voimaa; siihen verrattuna köyhä, jolla ei ole mitään, omaa vain sen ei-mitään.

Tähden hetken lähtökohta on hetkessä: Lispector käveli Rio Janeiron kadulla ja hämmästyi mahdollisimman huomaamatonta tyttöä, jossa välähdyksen omaisesti paljastui köyhyys. Hän antoi tälle nimen Macabéa niin, että siitä syntyisi romaani. Teoksen täytyisi olla paitsi yksinkertainen, myös mitätön ja tyly. Kuitenkin sen täytyisi antaa tilaa Macabéalla olentona; se kestäisi aikansa kuten hammaskipu.

Köyhällä ei ole sitä halua tyhjyyteen, mikä on mieltään tyhjentävällä meditoijalla. Ja vaikka Lispector, joka romaaneissaan niin usein lähestyy tyhjyyttä, ei ole köyhä, hän ehdottaa kuitenkin aivan toista tietä köyhyyden suhteen, kuin mikä on ollut vallitseva. Ja koska kertoja pyrkii yksinkertaistamaan tarinaa, minimoimaan sen, hänen ei tarvitse tehdä siitä kuvaa. Tässäkin suhteessa Lispector on klassikko ja edeltäjä juuri niissä eettisissä kysymyksissä, jotka pakottavat taiteilijaa ja kirjoittajaa etenemään siten, että kuvauksen kohde katselee häntä.

Clarice Lispector: Tähden hetki, suom. Tarja Härkönen, Teos 2020.

Risto Niemi-Pynttäri on kirjoittamisen dosentti Jyväskylän yliopistosta.