Afgaanipojan karu selviytymistarina RIITTA VAISMAA
Italialaiskirjailija Fabio Gedan Krokotiilimeri on tosipohjainen kertomus afgaanipoika Enaiatollah Akbarin vaiheikkaasta, viidettä vuotta kestäneestä paosta Afganistanista Iranin, Turkin ja Kreikan kautta Italiaan. Se on vaatimattomuudessaankin koskettava ja tärkeä puheenvuoro epätasa-arvosta, pakolaisuudesta ja ihmiskaupasta. Samalla se on uskomaton selviytymistarina. Paon alkaessa Enaiatollah on arviolta kymmenvuotias; etenkään Iranin vähäväkisistä hazaroista ei väestökirjanpitoa pidetty. Geda haastattelee häntä noin 21-vuotiaana.
Romaaniksi en Krokotiilimerta kustantajan tapaan luokittelisi. Paremminkin on kyse pienoiselämäkerrasta tai muusta dokumentaarisesta teoksesta.
Koko teos perustuu Fabio Gedan ja Enaiatollah Akbarin keskusteluihin. Kirjailija vasiten painottaa dokumentaarista taustaa erikoisella, ei kokonaan perustelluksi tulevalla kerrontaratkaisullaan. Enaiatollahin kertomuksen katkaisevat aika ajoin otteet kirjailijan ja haastateltavan dialogista. Näillä katkelmilla Geda pyrkii suuntaamaan keskustelua sekä taustoittamaan, eniten lukijaa askarruttavissa asioissa siinä kovin hyvin onnistumatta, Enaiatollahin tarinaa. Katkelmilla Geda tuo tärkeää ja kiinnostavaa informaatiota, mutta romaanin kirjoittajan olisin suonut pystyvän integroimaan asiat peruskerrontaan. Dokumentaarisuus on selvää muutoinkin. Katkelmat on teoksessa kursivoitu. Siksi myös pari tämän jutun näytteistä on kursiivissa.
Koko teoksen ilmaisu on naiivin yksinkertaista. Sen tarkoitus lienee palvella lapsen näkökulmaa, ja se tuo tekstiin puheenomaisuutta mutta samalla turhaa toistoa ja mm. turhia sidesanoja. Kun myös dialogikatkelmat ovat varsin naiiveja, lienee tarkoitus osoittaa keskustelijoiden yhteisen kielen puutteita. Näitä voi vain arvailla, kun on mahdotonta tutustua teokseen alkuperäiskielellä. Tosin ei ole syytä epäillä, etteivät kokeneen suomentajan ratkaisut kunnioittaisi alkuteosta.
Äiti kuljettaa Enaiatollahin naapurimaahan Pakistaniin, minne hän jättää kymmenvuotiaan selviytymään omin neuvoin ja palaa muiden lastensa luo. Elämän eväiksi pojalleen hänellä on kolme neuvoa: pysy erossa huumeista, älä tartu minkäänlaisiin aseisiin äläkä varasta tai muutenkaan huijaa. Hengissä säilyäkseen poika ei voi aina kaikkia äitinsä neuvoja noudattaa.
Pääsyy pakenemiseen on perheen kuuluminen hazara-heimoon, joka elää Iranissa monin tavoin alistettuna. Perheen isä on kuollut kuljettaessaan vaarallisilla teillä valtaväestön kauppatavaraa. Isän kuoleman taloudellinen menetys on uhattu kuitata perheen lasten tappamisella. Mitä isommaksi poika kasvaa, sitä vaikeampi häntä on pitää piilossa.
”Meidän kotiseudullamme Ghaznin piirikunnassa asuu pelkästään hazaroita eli minun kaltaisiani afgaaneja, joilla on mantelinmuotoiset silmät ja latuskainen nenä — Joidenkin mukaan me olemme Tšingis-kaanin sotureitten jälkeläisiä. Jotkut taas väittävät, että isiemme isät olivat košaneita, noiden alueiden muinaisia asukkaita, Bamiyanin laakson Buddha-patsaiden rakentajia. Mutta on niitäkin, jotka väittävät, että olemme orjia ja orjina he meitä myös kohtelevat.
Ghazabin piirikunnasta tai provinssista poistuminen oli meille äärimmäisen vaarallista — sillä meidän piti varoa vastaantulijoita, olivatpa he talebaneja tai paštuja — kummatkin ovat yhtä kaikki aina tehneet pahaa meille hazaroille. Juuri tämän takia me uskoakseni lähdimme matkaan yöllä —. ”
” Huhujen mukaan talebaneilla oli tapana noilla seuduin siepata meidän kaltaisiamme läpikulkumatkalla olevia hazaroita ja heittää heidät elävinä syvään kaivoon tai ateriaksi kulkukoirille. —
Talebanien keskuudessa on sanonta: tadžikeille Tadžikistan, uzbekeille Uzbekistan, hazaroille Goristan. Niin heillä on tapana sanoa. Ja gor tarkoittaa hautaa.”
Hazara-heimon asemasta kirjoittaa myös Khaled Hosseini menestysromaanissaan Leijapoika (Otava 2004). Siinä toinen päähenkilöistä on hazara, mikä vaikuttaa ratkaisevasti hänen koko elämäänsä.
Kaikki matkansa Enaiatollah toteuttaa ihmissalakuljettajien avulla. Jatkaessaan Pakistanista, missä hän teki pääosin palkatonta työtä, Iraniin salakuljettaja sai maksunsa siten, että pojan usean kuukauden vähäinen palkka maksettiin suoraan ihmiskauppiaille. Iranissa poika tekee töitä rakennuksilla ja kivilouhimossa ajoittain henkensä kaupalla ja kotinaan hiekalla täytetty säkki keskeneräisellä rakennustyömaalla. Koko ajan seurana on pelko; poliisin pelko, väkivallan pelko, pelko vankilaan joutumisesta, palauttamisesta ja hengissä selviämisestä. Laiton ja paperiton voidaan ottaa kiinni koska tahansa, ja hän saa kokea, että paperiton on paperiton myös sairastaessaan. Pariin kertaan Enaiatollah palautetaan Afganistaniin. Operaatioiden tarkoituksena on kuitenkin vain lihottaa poliisien ja rajavartioiden kukkaroa. Kun on maksanut palautusmatkan kulut, voi melko helposti palata takaisin Iraniin. Enaiatollah kysyy pelosta vanhemmalta ja kokeneemmalta pakolaiselta:
”Pelottiko sinua?
Hamid keskeytti sekunniksi riisi- ja palkokasvipakkausten pinoamisen. Hän pysähtyi eikä hievahtanutkaan. Minä en koskaan pelkää, Enaiat, hän sanoi. Ja minä pelkään aina. En enää pysty erottamaan noita tunteita toisistaan.”
Kenties järkyttävin on matka vuorten yli Iranista Turkkiin. Vaellus kylmyydessä ja nälässä kestää 27 vuorokautta. Kaikki matkalaiset eivät selviä määränpäähän: 77 lähtijästä puuttuu vuoriston jälkeen kaksitoista. Epätoivoiset vaeltajat näkevät mm. kokonaisen retkikunnan kuolleiksi jäätyneinä. Ei matka Turkin rajalta Istanbuliinkaan käy helposti, kun rekan välipohjan ahtaudessa ei voi kolmeen vuorokauteen liikkua saati saada ravintoa tai tehdä tarpeitaan:
”Salakuljettaja osoitti perävaunun alaosaa. Ajattelin ensin, että meidän pitäisi ujuttautua kuorma-auton alle, kunnes katsoin tarkemmin – ja sen olisi pitänyt vakuuttaa minut, mutta en millään tahtonut uskoa – ja tajusin, että perävaunun pohjan, joka kannatteli soraa ja terästä, sekä itse kuorma-autonpohjan – mihin puoliakseli oli kiinnitetty – välissä oli pieni tila, korkeintaan puolen metrin korkuinen tai sinne päin. Kuorma-autossa oli toisin sanoen valepohja. Viisikymmentä senttimetriä korkea tila, jossa meidän pitäisi istua käsivarret säärten ympäri kiedottuina, polvet vasten rintakehää, kaula etukenossa, jotta saisimme upotetuksi pään polvien väliin. — He sulloivat meidät pohjien väliseen tilaan, ahtoivat sen täyteen salamatkustajia, meidät kaikki, viisikymmentä ja rapiat päälle. ”
Turkista Kreikkaan lähtee neljä koskaan aiemmin merta näkemätöntä ja uimataidotonta poikaa kumiveneellä. Yksi pojista jää matkalle, muut selviävät kuin ihmeen kaupalla Mytilinin saarelle. Matka jatkuu Ateenaan. Tällä kertaa Enaiatollahilla on laillinen laivalippu, sillä hän tapaa uskomattomalla matkallaan myös hyviä ihmisiä, jotka tuntuvat ihmeiltä. Ehkä tarinalla ei voisi olla onnellinen loppu ilman ihmeitä.
Kreikasta Italiaan Enaiatollah pääsee jäniksenä rahtilaivan uumenissa. Tätäkin matkaa hän tekee sananmukaisesti henkensä kaupalla. Venetsiassa tapahtuu taas ihme, kun italialaispoika auttaa Rooman junaan ja maksaa matkalipun.
Kaikissa satamissa ja asemilla notkuu muita laittomasti ja paperitta liikkuvia, monet heistä afgaaneja. Keskinäinen solidaarisuus on vahva ja auttaa matkan eri vaiheiden monissa käänteissä. Heiltä Enaiatollah on saanut bussin numeron tarkkuudella tietää, missä laittomat siirtolaiset Roomassa majailevat. Italiasta Enaiatollah löytää, jälleen kuin ihmeen kaupalla, afaganistaninaikaisen tuttavansa, joka auttaa poikaa kohti tämän aseman virallistamista. Muidenkin hyvien ihmisten apua tarvitaan. Lopulta hän saa poliittisen pakolaisen statuksen ja pääsee vihdoinkin haaveittensa kohteeseen, kouluun.
Enaiatollah ei muistele perhettään. Hän saa kavereita, mutta kun on aika lähteä, he saavat jäädä. Inhimillisten tunteiden vähyys ihmetyttää. Ehkä se on elinehto, että voi selvitä epäinhimillisestä. Geda hakee asiaan selvyyttä:
”Totta tosiaan, kertoisitko minulle jotakin Afganistanista ennen kuin jatkat eteenpäin?
Mitä?
Äidistäsi, tai vaikka ystävistäsi. Sukulaisista. Siitä, millainen kotikyläsi oli.
En tahdo puhua heistä, en tahdo puhua edes paikoista. Ne eivät ole tärkeitä.
Miksi eivät?
Tapahtunut on tärkeää. Historia on tärkeää. Tärkeää on se, mikä muuttaa elämää, mitä tapahtuu, eivät paikat tai kenen kanssa sitä on.”
”Miten on mahdollista jättää vanha elämä taakseen tuosta noin vain, Enaiat? Yhtenä aamuna. Heittää vain hyvästit.
Niin vain tehdään ja se siitä, Fabio.
Luin kerran jostakin, että päätös muuttaa maasta syntyy tarpeesta hengittää.
Niin se on. Ja toivo paremmasta elämästä ylittää voimakkuudessaan kaikki muut tunteet. Minun äitini esimerkiksi päätti, että hän mieluummin tietää minun olevan vaarassa jossakin kaukana, kuin että hän tietää minun olevan vaarassa lähellä, rypemässä ainaisessa pelossa.”
Taustalla tunteet ovat sentään olleet. Niille vain ei ole ollut sijaa, kun on pitänyt selvitä vaaroista, pelätä kuolemaa ja viranomaisia. Krokotiilimeri päättyy kauniisti ja tyynen seesteisesti:
”Kun kävin kolmatta vuotta koulua, ajattelin, että oli koittanut hetki yrittää ottaa yhteyttä äitiin. Olisin voinut yrittää tavoittaa äitiä jo aikaisemminkin, mutta en päästänyt häntä, veljeä ja siskoa ajatuksiini ennen kuin olin saanut oleskeluluvan ja mieleni oli perin pohjin tyyntynyt, mikä oli välttämätöntä. Olin pyyhkinyt heidät mielestäni pitkäksi aikaa. En suinkaan ilkeyttäni tai muusta sellaisesta syystä, vaan siksi, että on mahdotonta keskittyä toisiin ennen kuin on oppinut viihtymään omissa nahoissaan.
—
Kului aikaa, ja olin jo melkein menettänyt toivoni. Sitten, eräänä iltana, minulle tuli puhelu. — Samalla hetkellä minun silmäni tulvahtivat täyteen kyyneliä, sillä olin jo tajunnut, kuka se joku oli.
Sanoin: Äiti.
Linjan toisesta päästä ei kuulunut vastausta.
Toistin: Äiti.
Luurista kuului pelkkä henkäisy, kevyt, kostea, suolainen. Silloin tajusin, että myös äiti itki. Me puhuimme ensi kertaa kahdeksaan vuoteen, ja tuo suola ja nuo huokaukset olivat kaikki, mitä äiti ja poika pystyvät toisilleen sanomaan niin pitkän ajan jälkeen. Olimme sillä lailla hiljaa, kunnes yhteys katkesi.
Tuolloin minulle varmistui, että äiti oli edelleen elossa, ja silloin taisin ensimmäistä kertaa oivaltaa itsekin olevani hengissä.
En oikein ymmärrä miten. Mutta myös minä olin elossa.”
Fabio Geda: Krokotiilimeri (Nel mare ci sono i coccodrilli). Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä. Otava 2012. 189 s.