Hans Fallada: Vielä kerran Berliinissä

FalladaMarjatta Ripsaluoma VIELÄ KERRAN

 Tiedot Hans Falladasta ovat hämmentäviä. Ne ovat onneksi vasta kirjan lopussa, joten kirja kannattaa lukea siinä järjestyksessä kuin sen Gummerus on painanut. Kirjan alussa on kirjailijan lyhyt selitys kirjasta: se ei ole omaelämänkerrallinen. Sitä ei ehkä voisi sanan nykyisessä merkityksessä kutsua myöskään n.k. dokufiktioksi, vaikka kirjan lopun tiedot viittaavat siihen suuntaan.

Kirjailijan alkusanat on kirjoitettu Berliinissä 26.10. 1946. Sitä ei ole kuitenkaan ennen vuotta 2011 julkaistu ilman sensuuria. Sensuuri kuului oleellisesti kustannuskäytäntöihin Natsi-Saksan aikana ja vuonna 1946 tilanne eri sektoreihin jaetusta Saksasta oli äärimmäisen sekava, joten todennäköisesti kustannustoimittajat toimivat varmuuden vuoksi niin kuin ennenkin. Fallada päätyi Neuvostoliiton miehittämään sektoriin.

Fallada kutsui kirjan kertomusta ”sisäiseksi totuudellisuudeksi”,  ja pyysi sillä tavoin anteeksi etukäteen sitä, että kaikki faktat eivät ehkä ole oikein. Joka tapauksessa kirjan tarinan aikaraja on asetettu vuosiin 1940-42.

Kirja levisi yhtäkkiä Amazonin kirjakaupassa vuona 2011, kun joku oli löytänyt käsikirjoituksen. Tämä suomennos, Ilona Nykyrin, on suomennettu saksankielisestä lyhentämättömästä koneella kirjoitetusta käsikirjoituksesta nimeltä Jeder stirbt für sich allein. Nimi on monimielinen: jokainen kuolee vain omasta puolestaan. Monimielisyys on ymmärrettävä ajankohdan historiaa tutkineille. Nykyrin otsikkonimi sanoo asian vähemmän monimielisesti.

Maanalaista elämää

Kirjassa kerrotaan Berliinin maanalaisesta toiminnasta Hitlerin Saksaa ja sotaa vastaan. Ranska, Hollanti ja Belgia oli valloitettu ensin, ja sitten alkoi marssi kohti itää. Saksalaisia sotilaita alkaa kuolla. Tässä on yksi alku kirjalle.

Fallada kuvaa erityisesti yhtä taloa ja sen asukkaita. On vanha juutalaisnainen, joka on siirretty ylimpään kerrokseen pesulan tavaroiden kanssa sen jälkeen kun mies vietiin jonnekin. Keskikerroksessa asuu kamarineuvos, yksinäinen vanhaherra, jolla on vielä mahdollisuuksia liikkua ja kulkea uudessakin Berliinissä. Ja joka pystyy kirjoittamaan tärkeitä kirjeitä. Kamarineuvos pitää ensimmäisessä kerroksessa asuvia ruskeapaitoja roskaväkenä, mitä se ilmeisesti on suurimmilta osin ollutkin. Siihen perheeseen liittyy alkoholin suurkulutus.

Keskimmäisenä on sitten Quangelin pariskunta, Otto ja Anna, jotka nousevat tarinan keskiöön. Heistä tulee maanalaisia viestinviejiä. Pariskunnalla on ollut yksi poika, joka kuolee armeijan marssilla itään.

Muuallakin on vastarintaa ja sitä pilkahtelee siellä ja täällä. Saksa ei 30-40-luvuilla ollut pikkuvaltio eivätkä Hitlerin silmät nähneet kaikkialle. Silti totalitaarisen yhteiskunnan rakenne näkyy kaikkialla. Kaikki ihmiset joutuvat varomaan: ruskeapaidat ovat arvossa ylemmäs nostettua roskaväkeä jolla ei ole minkäänlaista moraalia. Vankiloissa saattaa olla hyviäkin vartijoita, joiden mielestä Gestapon kidutuksen käyneitä ihmisiä ei tarvitse kiduttaa enää selleissään.

Sitten tärkeitä ihmisiä ovat kertakaikkiaan syrjäytyneet ihmiset, jotka saavat kolikon sieltä ja kolikon täältä. He ovat kirjassa henkilöitä, joita tarvitaan puskemaan Gestapon joukkioita lähemmäs uhreja. Gestapo antaa rahaa ilmiannoista ja ilmiantojen syyksi kelpaa miltei mikä vain. Kirjassa on kaksi esimerkkiä ihmisistä, jotka vetelehtivät kapakoissa, elävät kunnon naisten kustannuksella, iskevät silmänsä milloin mihinkin ilmiannettavaan, varastavat, tappelevat ja juonivat. Missä tahansa suurkaupungissa tuokin ihmisryhmä on olemassa, Natsi-Saksan aikana tuo ihmisryhmä on ehkä ollut enemmän kelluvassa tilassa kuin aiemmin. Ehkä myös piilossa.

Naisten merkitys on suuri. Koska miehet ovat sodassa, heidän merkityksensä kasvaa edelleen. Näin on todennäköisesti kaikissa sotaakäyvissä maissa II maailmansodan aikaan, myös Suomessa. Totalitäärinen hallinto ei ollut kaikkialla jatkuvaa siviilien kokemaa uhkaa, joissakin se jäi poikkeustilaksi. Mutta Hitlerin Saksa on ollut poikkeus poikkeustilasta, kuten tiedetään. Massiivinen byrokratia ja urkintaverkostot vertautuvat Stalinin ajan Neuvostoliittoon pahimmillaan. Keskitysleirit tunnettiin kummassakin totalitaarisessa maassa 30-40-luvuilla.

Kirjan kannessa on hyvä Berliinin kartta, jonka mukaan voi suunnistaa. Berliiniä pommitettiin jo tuolloin, mutta täystuhoa ei ollut vielä tapahtunut. Gestapo saattoi piirrellä lippuja löydetyistä vastarintasoluista ja löydetyistä postikorteista, joissa vastustettiin Saksan johtoa ja vaadittiin vapautta.

Oikea kirjailija

En muistanut Hans Falladaa. Kuitenkin olen todennäköisesti nähnyt 1960-luvulla näytelmän nimeltä Mikä nyt eteen, Pinneberg?, joka ilmestyi saksaksi nimellä Kleiner Mann – was nun?vuonna 1932, jolloin Hans Fallada rupesi vapaaksi kirjailijaksi. Kirjat on kirjattu Rudolf Ditzenin lyhyeen elämänkertaan, jossa on paljon elämänkertatietoja muun ohella. Ditzen on Falladan oikea nimi.

Teosnimien yhteydessä ei kerrota mitä lajia tekstit ovat, joten en tiedä onko tämä ollut alunperin jo näytelmä vai muokattu sellaiseksi myöhemmin. Näytelmästä en muista enää mitään, mutta mielikuvani oli se, että sitä esitti ainakin Tampereen ylioppilasteatteri jossain vaiheessa. Wikipedia ilmoittaa että Pinneberg on filmatisoitu. Varmasti elokuvaa on esitetty myös Suomessa, Hollywood ei ollut vielä valloittanut Eurooppaa siinä mitassa kuin nyt.

Monia Hans Falladan tekstejä on kyllä suomennettu. Todennäköisesti häntä on siis Suomessa luettu kohtalaisen paljon, mutta vasta tämä kirja näyttää tehneen maailmanvalloituksen ja yli 60 vuotta kirjoittamisensa jälkeen. Valitettavasti maailmanvalloitukseen tarvitaan englanninkielinen laitos.

Kaikkiaan laskujeni mukaan teosnimikkeitä – ja jostain syystä monet erilaisilla nimillä – on kirjan elämänkertaosastossa mainittu kaikkiaan 22 kappaletta. Englanninkielisessä Wikipediassa Hans Falladalla näkyy olevan 26 teosta. Mutta ei sielläkään sanota, minkälaisesta proosasta tai muusta tekstistä on kysymys. Alan toivoa todella isoa Wikipediaa, joka olisi keskittynyt maailmankirjallisuuteen, jossa kerrottaisiin kirjallisuuden lajit, mieluiten myös kustannustalot, kiitos!

Falladan veli kaatui I maailmansodassa, tuleva kirjailija loukkaantui pahasti hevosvaunuonnettomuudessa ja sai sen jälkeen lavantaudin. Kivut ja heikkous ajoivat 16-17-vuotiaan käyttämään voimakkaita kipulääkkeitä, jotka ajoivat hänet huumekoukkuun 28-vuotiaaksi asti. Vapautuminen kipulääkkeistä teki kirjailijan, mutta myöhemmin hän sortui niihin uudelleen. Kuulostaa aika todennäköiseltä tarinalta niihin aikoihin.

Itse Goebbels piti Falladan kirjasta Wolf unter Wölfen, hän siis asui koko sodan ajan Saksassa. Tästä kirjasta näkyy Falladan kriittinen suhtautuminen Hitlerin Saksaan, mutta Thomas Mann tuomitsi hänet, koska hän ei paennut maasta. Tässä kohden tulee mieleen, että Falladan tuotannosta on paljon suomentamatta ja lisä ei olisi pahitteeksi. Mann oli tietysti suurin kirjailijanimi sodan aikana.

Voi tietysti olla että kirjat ovat aiheiltaan tai asenteiltaan vanhentuneita. Tämä kirja ei ainakaan ole.

Teloittajat ja uhrit

Yksin Berliinissä on vetävä tarina, se on rakenteeltaan omillaan seisova, sen henkilöhahmot ovat eläviä ja aivan ilmeisesti todellisuutta. Fallada on tiennyt pienten ihmisten maailmasta, on nähnyt natsiajan saapumisen, on ollut muiden kurjien joukossa etsimässä kipuihinsa lievitystä.

Se tuntuu kirjassa. Tässä on tuntu siltä, että Natsi-Saksakaan ei ole ollut vain yhtä ja samaa. Mahtava hallintojärjestelmä on pitänyt sisällään aukkoja. Se perimmäinen kysymys, eli miksi niin massiivinen ja aggressiivinen valtio oli tarpeen, on varmasti edelleen vastaamatta. Minun käymässäni koulussa 1950-60-luvulla syy oli yksinkertainen: Versailles’n rauha I maailmansodan jälkeen.

Fallada todella kuvaa ruskeapaidat roskaväeksi. Sitä on kaikkialla, se saa Berliinissä vielä asuvat ihmiset varpailleen. Ruskeapaitaväki saattoi yhtäkkiä hyökätä kenen kimppuun tahansa. Sitten oli kadulla eläviä lapsia, joiden raakuudesta Fallada kirjoittaa myös, erityisesti yhdessä kirjan käännekohdista, jossa päähenkilöistä kertovan talon sisäpihalla asuva perhe astuu valokeilaan. Isä on saanut rahaa löytämältään ystävälliseltä naiselta, joka yrittää toimittaa tyhjäntoimittajan pois harteiltaan, mutta mies on samalla Gestapon urkkija. Hänen kimppuunsa hyökkää oman pojan katujoukkio.

Tässä on hieno lisä kirjailijakuvaan. Kuvaus katulasten ja Gestapon tyhjäntoimittajaurkkijan tappelusta on kuin nurinkäännetty oikean ja väärän taistelu. Myöhemmin kirjassa ilmenee että kyllä Fallada on tarkoittanut nimenomaan oikeata ja väärää, mutta hän osaa jujuttaa lukijaansa niin että vasta monen käänteen jälkeen ”totuus” tulee ilmi.

Tyhjäntoimittaja tulee ammutuksi, sitten vielä Gestapon miehelle käy huonosti. Ei tule tunnetta että kyse olisi romanttisesta asetelmasta kertaakaan. Mutta myös ympäristöt on kuvattu tarkkaan. Niistä syntyy maisemia ja tilanteita jotka ovat ladattuja:

” Ei, nyt hänen ei enää tarvitse kieltää työläisiä juttelemasta eikä paitsetella näitä töihin. Kaikki tekevät työtä vaiti ja pingoittuneina. Aistivat uhkaavan vaaran. Sillä näiden kahdeksankymmenen joukossa ei ole yhtä ainutta, joka ei olisi joskus tavalla tai toisella rikkonut nykyisiä vallanpitäjiä vastaan, vaikka sitten vain yhden sanan verran! Jokainen on uhattuna. Jokaisen henki on vaarassa. Kaikki ovat peloissaan…

Mutta ruumisarkkuja syntyy kaiken aikaa, ja ne kootaan verstaan nurkkaan, koska niitä ei voi kuljettaa poiskaan. Ensiksi niitä on nurkassa vain pari, mutta tuntien kuluessa niitä tulee yhä enemmän ja enemmän. Arkkuja arkkujen päälle, jokaiselle tässä vuorossa työskentelevälle, jokaiselle saksalaiselle. Vielä he ovat elossa, mutta kasaavat jo omaa arkkuaan.”

Hannah Arendtin kirja totalitarismin kasvusta ja sen syistä ilmestyi hiljan suomeksi (Totalitarismin synty 1951/2013). Se on yksi parhaita kirjoja joiden mukaan voi suunnistaa jos tahtoo ymmärtää romaania, jollainen Falladan opus on. Romaani on helppo lukea, se ei vaadi sellaista paneutumista kin Arendtin kirja, mutta romaanin etu on se, että mukana tulee puhetta, ihmisten välisiä suhteita. Jossain määrin pahuus ja hyvyys jopa lomittuvat. Koskaan ne eivät tietenkään ole mustavalkoisia ilmiöitä.

Romaani on kuvaus, ei analyysi. Kirja kannattaa lukea siksi, että kirjasta ihminen tekee omat kuvansa päähänsä, mielikuvittelee ne itse. Elokuva ei ole lukemista. Aivot eivät saa siitä niin paljon tarpeellista työtä kuin lukemisesta. Lukemiseksi ei tekstitys riitä.

Mutta on yksi elokuva joka ehkä sanoo aika tavalla totalitarismista. Se on Robert Bressonin Kuolemantuomittu on karannut. Suosittelen elokuvan katsomista mikäli se löytyy jostain kirjastosta tai jos se sattuu tulemaan televisiosta. Ihan niin hyviä elokuvia ei enää tehdä nykyään.

Vai tehdäänkö? Voi tietysti olla että idealisoin sekä Falladaa että Bressonia tässä kohtaa. En voi kuitenkaan sille mitään, että kokemukseni mukaan ilman oikean ja väärän tunnistamista ihmisyhteisö ei pysty toimimaan ihmisiksi.

Hans Fallada: Yksin Berliinissä. Suom. Ilona Nykyri. Jälkisanat Almut Giesecke, selitykset ja lyhyt bibliografia. Gummerus 2013 (1946 käsikirjoitus, ensimmäinen julkaisu 2011), 766 s.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.