LIISAMARI SEPPÄLÄ (8.9.2018)
Naja Marie Aidt on Grönlannissa syntynyt tanskalainen kirjailija, joka on saanut mm. Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2008 romaanillaan Bavian. Hänen uusin teoksensa on autofiktiivinen Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin – Carlin kirja. Romaanissa kerrotaan äidin näkökulmasta jo aikuisen lapsen tapaturmainen kuolema. Urakastaan Brooklynissa asuva Aidt selviytyy hienosti. Lopputuloksena on syvä äidin ja lähipiirin kärsimyksen kuvaus, joka koskettaa hienosyisesti lukijan tunteita.
On ihailtavaa, miten teokseen on saatu mukaan kuvaus onnettomuuden jälkeisten ensi hetkien kaoottisesta tuskasta. Myöhemmin Aidt väittää:
Raa’asta surusta ei ole mahdollista kirjoittaa taiteen keinoin. Mikään muoto ei sovi. (128)
Taide ja tiede ovat äidin tukena, kun hän käsittelee menetystä. Lopulta hän kykenee analysoimaan tapahtumien kulun perusteellisesti. Joku viisas on sanonut, että elämää eletään eteenpäin mutta ymmärretään taaksepäin. Romaanissa osoitetaan sanonta oikeaksi teoksen nimeenkin viittaavan runon avulla.
Teoksen syvin sanoma liittyykin juuri tähän Aidtin jo vuosia aiemmin kirjoittamaan runoon. Runon kaksi ensimmäistä säettä sisältyvät myös teoksen nimeen. Runo on oivaltavasti painettu myös suomenkielisen romaanin kansilehden liepeeseen. Juuri teoksen sanoma oikeuttaakin runon nostamisen teoksen nimeen. Jotta kaikki saavat nautinnon tulkita runoa itse, en käsittele sen sisältöä tässä tarkemmin.
Teosta lukiessa näyttäisi siltä, että ensin tulee taiteen kokeminen: muiden kärsineiden taideteoksiin tutustuminen. Vasta sen jälkeen tulee taiteen tuottaminen, taideteoksen luominen ja kirjoittaminen. Itse olen ajatellut, että ensin tulee tuottaminen. Kun tunteet vievät kapasiteetista paljon; silloin kun omassa mielessä myllertää, ei riitä resursseja ymmärtää muita. Aluksi suunta on vain yhteen suuntaan: sisältä ulos. Vasta myrskyn laantumisen myötä riittää kykyä vastavuoroisuuteen. Tasaantumisen myötä voidaan hioa sitä, mitä tuli purkauksina aiemmin suollettua.
Toisaalta Aidt ei käsittele teoksessaan itse kirjoitusprosessia syvemmin. Lukija ei voi siis varmasti tietää, millainen hänen luomisen polkunsa on ollut ja mitä mutkia se on pitänyt sisällään. Ehkä järjestys ei tällä kerralla olekaan olennaista, vaan tärkeintä lienee se, että taiteilija pääsee aitoon dialogiin aiemmin julkaistun kirjallisuuden kanssa. Kyse on vuoropuhelusta taiteessa, ja Aidtin puheenvuoro on Carlin kirja. Taide on turva, jonka avulla ankkuroidaan käsittämättömät tapahtumat. Kuolemaa käsittelevien taideteosten ketjuun lisätään näin yksi uusi vahva lenkki.
Vuoropuhelusta on kyse myös silloin, kun teoksessa viitataan Mnemosyneen, kreikkalaiseen muistamisen jumalattareen.
Rukoilen, että olet löytänyt Mnemosynen kirkkaan veden, jotta sinun ei tarvitsisi palata tähän maailmaan, tähän pyörään jossa ihmiset pakotetaan juoksemaan, tälle meluisalle näyttämölle, tähän ikuisesti toistuvan tyhjänpäiväisen himon ja ahneuden, järjettömyyden ja alistamisen, väkivallan ja typeryyksien ja tyhmyyden, naiiviuden ja julmuuden turhaan paikkaan. Sukupolvesta toiseen. Kunpa et syntyisi uudestaan, aloittaisi alusta tyhjin loistavin silmin, oppisi jälleen kaikkea kuollaksesi taas (126)
Eri taiteilijoiden samasta aiheesta kirjoittamia kuvauksia sisältyy teokseen luontevasti, ja niitä kommentoidaan uutta luoden. Lukiessa on ehkä vaikea erottaa, mikä on lainattua ja mikä on omaa, mutta viittaukset on lueteltu kattavasti teoksen lopussa. Tämä helpottaa tietenkin myös niitä, jotka haluavat syventää aihealueen tietämystään. Teoksessa viitataan esimerkiksi Rainer Maria Rilkeen, Walt Whitmaniin, Stéphane Mallarméhen, Platoniin, C. S. Lewisiin ja H. C. Anderseniin, vain joitakin mainitakseni.
Teoksessa argumentoidaan painavasti sen puolesta, että runot voivat ilmaista jotain käsittämätöntä, mihin yksittäiset sanat eivät pysty. Sanoja on yksinkertaisesti liian vähän. Kaikille ilmiöille ei löydy sanaa, vaikka hallitsisi monen kielen käsitteet. Päiväkirjamerkinnät tekevät parhaimmillaan saman, ja myös unia kirjataan ylös samasta syystä, jotta saadaan vangittua ohimenevä, helposti katoava tuntematon.
Merkkejä ei kuitenkaan yleensä voi tulkita ennen kuin ne toteutuvat konkreettisina tapahtumina. Ne ymmärretään vasta jälkeenpäin. Sen vuoksi merkkejä voi ainoastaan ilmaista. Kielessä, runoudessa. Merkit viittaavat tulevaisuuteen, ja niitä voi yrittää ilmaista, vaikka niitä ei vielä olekaan koettu. Siihen runous joskus pystyy. Se on runouden voima. Tämä tekee runoudesta myös vaarallista ja pahaenteistä. Se tietää jotakin sellaista mitä kukaan ei vielä ymmärrä eikä vielä osaa yhdistää mihinkään todelliseen. Runouden olemuksen kautta on mahdollista liikkua vapaasti ajassa, ja lineaarinen aika kumoutuu kirjoittamisen aikana, Näin tulevaisuus pilkahtaa esiin edes vähäksi aikaa. (138-139)
Teoksessa on mukana äidin päiväkirjamerkintöjä poikansa kasvun ja kehityksen eri vaiheista. Syyllisyydeltäkään ei vältytä. Carl oli vasta kahdeksantoistavuotias jäädessään yksin Kööpenhaminaan äidin muuttaessa New Yorkiin. Jos nuori, itsevarmuutta uhkuva mies olisi pakotettu mukaan, niin oltaisiinko vältytty peruuttamattomalta onnettomuudelta?
Teoksessa käytetään eri tyylilajeja, ja sisällön monimuotoisuus kuvastuu tekstissä visuaalisestikin. Runot erottuvat selkeästi. Kursiivia, lihavointia ja tekstin sisentämistä käytetään systemaattisesti. Kirjasintyypit ja -koot vaihtelevat. Unet on numeroitu. Päiväkirjamerkinnät on päivätty. Jokainen voi helposti tarkentaa ja jatkaa luetteloa. Näin kirjailija osoittaa hallitsevansa sisällön lisäksi myös muodon suvereenisti.
Minulle tunteet ovat erivärisiä valoja. Aidtin teoksessa Carlin pikkuveli väittää, että sielu on valkoinen ja pyöreä. Myös suru on valkoinen.
makasin valveilla koko yön ja tuijotin pimeyteen, ja yhtäkkiä tuntui kuin pimeys olisi täynnä valkoisia varjoja, valkoisia harsoja jotka liikkuivat limittäin, se oli melkein kuin tanssia, se oli orgaanista, tuntui kuin pimeydessä olisi aineellistunut toinen ulottuvuus, ja suljin silmäni ja avasin ne uudestaan, ja valkoiset varjot tai harsot olivat siinä vieläkin, niiden tanssi oli lennokasta, liikkeissä oli suurta ja omalaatuista voimaa, limittäin ja lomittain, kuului vaimeaa huminaa, tuntui kuin katsoisi raosta toisenlaiseen olemassaoloon, makasin valveilla koko yön, kunnes tuli valoisaa ja valkoinen kangas katosi, haihtui valoon, en ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa sen yön jälkeen (58)
Pojan haudalle istutetaan magnolia. Hauta on luultavimmin Kööpenhaminassa, jossa magnolia saa parhaimmillaan laajan tilan kasvaa ja voi kukkia keväisin näyttävästi neljän omenapuun seurassa. Kukkiva puu kestää aikaa paremmin kuin perennat, ja omenapuut tekevät hedelmää syksyisin. Näin haudalla käydessään voi seurata puun kasvun eri vaiheita sekä vuodenkierron että vuosien kuluessa.
Asioiden priorisointi toimii teoksessa hyvin. Äiti muuttaa New Yorkiin, ja Tanskaan jätettyjen tavaroiden varasto palaa. Tulipalossa menetetään kirjat, kirjeet, käsikirjoitukset ja valokuvat – konkreettisesti melkein kaikki muistot. Tulipalo sivuutetaan lyhyesti. Aivan kuin maalliselle hävitykselle vastapainona kuolema sairaalassa kuvataan perusteellisesti. Paikalla on perhettä, sukua ja ystäviä kymmenittäin, eikä ketään komenneta ratkaisevalla hetkellä pois. Kaikki läheiset saavat jättää jäähyväiset. Haluan uskoa, että näin vahva yhteisöllisyyden arvostaminen on Grönlannin perua. En voi olla varma.
Jäin pohtimaan kuolleen pojan elinten lahjoittamista. Munuaiset, haima ja toinen keuhko leikataan ja luovutetaan. Miksi ei luovuteta sydäntä, vahvaa nuorta sydäntä? Miksi ei luovuteta ihoa? Viimeiseen asti toivon, että antaisivat myös sydämen ja ihoa tarvitseville, mutta siinä menee raja, lukijalle tuntematon raja. Poikaa ei haudata ilman sydäntä.
Minä uskon kuten niin monet muutkin, että kärsimys, rakkaus ja unelmat muuttavat ihmistä peruuttamattomasti. Ajattelen, että myös ympäristönvaihdos tekee saman. Aidt kuvaa omaa muutostaan näin:
Mitä, ajattelen, mitä tämä on, mitä tämä on? Tuntuu, kuin näkisin unta. Palelen, tärisen. Tuntuu kuin elämä tihkuisi minusta. Sitten alan taas huutaa, ja huuto kuulostaa siltä että se tulee jostakin syvästä alkutilasta, ääni ei ole minun, ja kuulemani ääni pelästyttää minut järjiltäni. Ääni tuskin pääsee minusta ulos, tuskin pystyn vetämään henkeä. Minusta on tullut joku muu.
(56 kursivointi kirjailijan)
Usein sanotaan, että sattumaa ei ole. Äiti kertoo istuneensa Mark Rothon hyvin erikoisessa kappelissa kaksi tuntia hiljaa vain syventyen taideteoksiin. Myöhemmin hän selailee Tiibetiläistä kirjaa syntymästä ja kuolemasta ja avaa sen sattumanvaraisesta kohdasta. Kotiin palattuaan hän löytää saman teoksen, johon Carl on merkinnyt täsmälleen saman kohdan koiran korvalla: ”Luin, että kuolemankirjan mukaan ihminen on tuulessa silloin kun hänestä tulee monen vaiheen jälkeen sielu.” (67)
Teoksessa siis kuvataan kuoleman aiheuttamaa surua ja tuskaa monella eri tavalla. Tunteet kuitenkin laantuvat ajan kuluessa, ja kaaokseen saadaan järjestys vähitellen. Kertoja on kotonaan Brooklynissä kuukausi hautajaisten jälkeen:
Päivät kuluvat ovat tyhjiä mutta täynnä sokkia ja surua. Istun ikkunalla ja tuijotan taivasta, pilviä. Istun pöydän ääressä ja tuijotan eteeni. Minulla ei ole tarpeita. Minua ei huvita mikään. Syön väkisin. Nukun väkisin. Illalla juon viiniä saadakseni unta. Juon pään täyteen. Juon niin paljon että sammun. En osta mitään. En välitä ulkonäöstäni, vaatteistani, siitä mitä muut ajattelevat. Välttelen ihmisiä joita en tunne hyvin. En uskalla olla yksin. Kun olen yksin, mikään ei estä minua sekoamasta. Ei rajoja. En pysty hillitsemään itseäni. Minulla ei ole keinoja itseni hillitsemiseen. Mikään ei tehoa. Rutiinit eivät tehoa silloin kun olen yksin. Minulla ei ole rutiineja. Kun ihmiset kysyvät jotakin työhön liittyvää, vastaan EI. Vastaan EI kaikkeen. En välitä mistään. Minulla ei ole kunnianhimoa. Iltapäivät makaan sohvalla. Katson televisiosarjoja. Kauden toisensa jälkeen. Makaan sohvalla iltaan asti. Vain se lievittää, koska silloin katoan. Niin kuin silloin kun olen humalassa. Se on turtumista. Se on turtumusta. En puhu paljon. Teen vain sen mikä on välttämätöntä: Pidän hädin tuskin elämää yllä. En ole varma pystynkö huolehtimaan lapsistani. Yritän kyllä. Yhteydenpito lapsiin ja mieheeni menee kaiken muun edelle. Se tapahtuu itsestään, se on vaistonvaraista. Olen hyvin riippuvainen miehestäni ja ystävistäni. Välillä onnistun kirjoittamaan ystävilleni. He kirjoittavat minulle. Heidän kirjeensä pitävät minut hengissä. Rakkaus pitää minut hengissä. Lapseni pitävät minut hengissä. Juuri ja juuri hengissä. (116 – 117)
Carlin kirja on siis myös selviytymistarina samalla, kun se on tarina muutoksesta. Oman lapsen kuolema on kuvattu viiltävästi. Tanskalaiset sanoisivat, että romaani on smærtefuld, se on tuskaa täynnä. Tuskalla on siis rajansa, ja joskus raja saavutetaan, ja enempää tuskan tunnetta ei ihmiseen mahdu. Äiti löytää lohdutuksen perheestään ja läheisistään ja lopulta toisten taiteilijoiden kokemuksista. Ei voi kuin kunnioittaa sitä vahvuutta ja rohkeutta, jolla suuret tunteet otetaan vastaan. Tapahtunutta ei voitu valita. Tapahtumat koetaan ja eletään, ja niiden annetaan muuttaa omaa persoonaa. Kaikki koettu hyväksytään, ja eletään eteenpäin uudenlaista elämää.
Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin – Carlin kirja (Har døden taget noget fra dig så giv det tilbage – Carls bog). Suom. Katriina Huttunen. Kustantamo S&S 2018. 160 sivua
Vastaa