Siri Hustvedt: Vapiseva nainen: hermojeni tarina

Marjatta Ripsaluoma PIENET HARMAAT SOLUT JA SAIRAUDET

 Siri Hustvedtin kirjoista on nyt suomennettu kirja Vapiseva nainen. Se ei ole fiktiota. Se on omaelämänkerrallinen. Se on myös sairaskertomus.

Ennen kaikkea se on sukellus hermoston, psykiatrian/psykoanalyysin ja kaikenkaltaisen somaattisuuden välimaastoon. Se on harmaata aluetta niin kauan kuin dualistisesta maailmankatsomuksesta ei päästä eroon. Ei vaikuta siltä että lähitulevaisuudessa kaksitahoisuus ei ole häipymässäkään.

Hustvedt vetoaa kirjassaan muun muassa suomalaiseen neurotieteilija Antti Revonsuon kirjoituksiin. Revonsuo on sanonut muun muassa näin aivojen asemasta ihmisessä:

Explanatory problems in the philosophy of neuroscience are not well captured by the division between the radical and the trivial neuron doctrines. The actual problem is, instead, whether mechanistic biological explanations across different levels of description can be extended to account for psychological phenomena. According to cognitive neuroscience, some neural levels of description at least are essential for the explanation of psychological phenomena, whereas, in traditional cognitive science, psychological explanations are completely independent of the neural levels of description. The challenge for cognitive neuroscience is to discover the levels of description appropriate for the neural explanation of psychological phenomena.

(Antti Revonsuo(1999), Neuroscience and the Explanation of Psychological Phenomena. Behavioral and Brain Sciences 22(%):847-849. Revonsuosta löytyy paljon tietoa netistä. Esimerkiksi tässä on kokonainen haastattelu ja suomeksi Revonsuosta.

Dualistisuus ei sijaitse ainoastaan uskonnollisissa kirjoissa, ei hartausteksteissä tai virsissä. Se ulottuu solutasolle (joissa siis sielun siis pitäisi piileksiä!) ja lääketiede (samoin muut luonnontieteet) ovat helisemässä katsomusten keskellä.

Kaikki ajattelu on niin lujasti kulttuuriin sitoutunut. Kulttuurin pohjalla makaavat uskomukset ja uskonnot. Sen vuoksi kirja on ottanut haasteen vastaan. Sen vuoksi se herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Ja Hustvedt kyselee, miettii ja tutkii.

Hysterian historia

Sana hysteria viittaa naisiin, sillä se tarkoittaa kohtua. Silti hysteria oireyhtymänä on hyvin monitahoinen ja sitä esiintyy kummallakin sukupuolella. Hysteriasta käytetään nykyisin useammin nimitystä konversio-oireet, jolla tarkoitetaan n.k. psyykkisen ilmenemistä fyysisinä oireina.

Sitä on myös lapsilla, vaikka se kenties onkin heillä harvinaisempi. Kaikki tietävät että väsyneet lapset ovat hysteerisiä! Heitä on lähes mahdoton saada nukkumakuntoon tai syömään ihmisiksi. Väsyneet lapset eivät kuitenkaan ole sairaita. Kyseessä on normaali tila. 

Hustvedtin teoksesta puuttuu kirjaluettelo. Sitä ei ehkä ole alkuperäisessäkään versiossa, mutta on rasittavaa plarata monien sivujen mittaista liitesivustoa, että löytäisi juuri sen mitä etsii.

Oli pakko siis kaivaa esille Ukko Freud. Herra Sigmund on kirjoittanut opuksen nimeltä History of the Psychoanalytic Movement, joka on loppuosa omasta Freudin valittujen teosten niteestämme. Sillä on pituutta 50 sivua, teksti on hyvin tiheää ja siinä pysytään tiukasti asiassa. Itse asiassa Freud katsoo asiakseen monessa kohdin puolustaa omaa käsitystään psykoanalyysista muita psykoanalyytikkoja vastaan. Tunnetuin taitaa olla Freudin ja C.G. Jungin välirikko.

Freudin opus on kirjoitettu joskus 1910-luvulla. Sen keskeinen sisältö käsittelee hysteriaa. Siinä ei ole kovin paljon ihmeellistä kun ottaa huomioon että Freud aloitti nuoren lääkärin erikoistumisensa Pariisin Salpêtrière -sairaalassa hermostoon perehtyneen tohtori Charcot’n alaisuudessa. Vasta sitten hän oli valmis aloittamaan oman praktiikkansa Wienissä.

Muuten: samasta sairaalasta kertoo valmistumisensa loppusuoralta myös ruotsalainen Axel Munthe kirjassaan Huvila meren rannalla. Kirja ilmestyi viime syksynä uudelleen suomeksi.

Tästä psykoanalyysin kehittymisestä Hustvedtin kirjassa on paljon, joten otetaan tähän lyhyt oppimäärä.

Joseph Breuer oli Sigmund Freudin varhainen opettaja ja häneltä Freud omaksui käsitteen katarttinen prosessi. Se tarkoitti paranemisprosessia, joka huipentui oivalluksen kaltaiseen muutokseen potilaassa ja sen jälkeen lääkärin ei tarvinnut kuin siivoilla vähän ja potilas oli terve.

Breuer oli korostanut että hysteriapotilaiden seksuaalielämä oli hyvin kehittymätöntä. Freudilla, samoin kuin nyt yli sata vuotta myöhemmin Hustvedtilla on paljon esimerkkitapauksia hysterioista ja niiden paranemisista.

Freudin kohdalla vedotaan usein ajankohtaan. Joskus 1900-luvun alussa Wienin poro-/pikkuporvaristo/porvaristo (siis se osa väestöä jolla ylipäänsä oli varaa mihinkään lääkäriin) oli asujamistoa, joiden perheet olivat autoritäärisiä ja patriarkaalisia. Perheen päät olivat miltei poikkeuksetta miehiä. Lapsuus oli silloin vielä pikkuisten aikuisten maailma, heitä ei pidetty niin kovin ihmeellisinä olioina.

Breuer käytti hoitomuotonaan raportointia, jonka Freud sittemmin jalosti transferenssiksi. Ei, en aio kirjoittaa tähän psykoanalyysin sanakirjaa. Sanat löytyvät kyllä netistä – tai kirjastosta! Freud hylkäsi Charcot’n käyttämän hypnoosin ja valitsi sen sijaan vapaan assosiaation tekniikan. Nämä käsitteet ovat yhä edelleen olemassa. Psykoanalyysi on edelleen elossa, transferenssia ja vapaata assosiaatiota käytetään hyväksi. Siis potilaiden hyväksi.

Tapaus Hustvedt

Jo kirjan nimessä viitataan Hustvedtin omaan sairauteen, joka oli ollut olemassa enemmän tai vähemmän aivan lapsuudesta lähtien.

Siri Hustvedt oli kärsinyt näköhäiriöistä ja migreenistä jo lapsena. Migreenit saattoivat äityä viikkojen, jopa kuukauden mittaisiksi. Ne ovat yhtä piinaa. Migreeniä sairastavat tietävät mistä puhun. Minä en ole koskaan kokenut migreeniä, mutta nähnyt taudin parissa lähiomaisessa.

Se on oikea tauti, eikä siihen ole vieläkään pahimmissa muodoissaan löytynyt kunnon lääkkeitä. Se ei tapa, vaan ihminen ehkä toivoisi silloin tällöin mieluummin kuolevansa kuin selviävänsä seuraavaan päivään, joka taas olisi täynnä kipua.

Hustvedtin migreeniin ei löydetty kunnon lääkettä. Kerran naisparka oli kuukauden psykiatrisella klinikalla, jossa yritettiin kaikkia mahdollisia hoitomuotoja, mutta  voimakkaat psyykenlääkkeet saivat kivusta kärsivän naisen vain tokkuraiseksi, ne eivät parantaneet.

Hustvedt kertoo sen jälkeisestä omahoidostaan: kivun kanssa on yksinkertaisesti vain opittava elämään. Kipu on hyväksyttävä siihen mittaan, että se asettuu taka-alalle. Hustvedt selättää kivun jonkinlaisella itsesuggestiolla.

Hustvedt tutkii psykoanalyysin historiaa ja löytää seuraavan tapausselostuksen Charcot’n potilaskertomuksista:

Yksi Charcot’n potilaista, jonka diagnoosi oli traumaattinen hysteria miespotilaalla, oli kätensä ja käsivartensa pahoin polttanut seppä, jolla viikkoja tapaturman jälkeen esiintyi lihaskouristuksia vahingoittuneissa ruumiinosissa. Charcot’n teorian mukaan trauma saattoi tuottaa mielikuvan, joka vaikutti henkilön entuudestaan haavoittuvaan hermojärjestelmään ja synnytti oireen, joka saattoi olla kohtaus, halvaus, kyvyttömyys kävellä, nähdä tai kuulla, tilapäinen muistinmenetys tai unissakävely. Myös lääkäri pystyi aiheuttamaan oireen sanomalla potilaalle hypnoosissa, että tämän käsivarsi oli halvaantunut. Itsesuggestio ja hypnoosisuggestio aktivoivat samat fysiologiset alueet ja olivat siten saman prosessin kaksi eri muotoa. Charcot’lle pelkästään se, että henkilö oli hypnotisoitavissa, merkitsi sitä että tämä oli hysteerikko. Vaikka Charcot oli hyvin kiinnostunut traumasta, hän piti kiinni hysterian fysiologisesta selittämisestä.

 

Totta kai tässä vaiheessa käytiin tarkkaan läpi myös Hustvedtin sairaskertomus. Hän käy itse läpi ajatuksiaan psyykkisestä ja fyysisestä, niiden erosta, kirjassaan Amerikkalainen elegia, jossa on eräänlainen hänen itsensä alter ego Erik Davidsen, psykiatri.

Romaani kertoo Hustvedtin omasta tutkimusmatkasta psyyken ja soman välimaastoon. Todellisuudessa kirjailija joutuu pyöritykseen, kun eri lääkärit metsästävät hänen vapinansa diagnoosia.

Aivotomografiassa maatessaan Hustvedt miettii mitä oikeastaan lääkärit kuvittelevat etsivänsä. Jos he löytävät jonkin poikkeavan näköisen alueen aivoissa, mitä he kuvittelevat näkevänsä? Se on jo tiedossa että hysteerikon aivoissa näkyy poikkeuksellinen käyrä. Hysteria on siis todellisuutta, ei kuvitelmaa.

Nykyaika on edelleen sitoutunut kaiken kaksinaisuuteen: hyvä-paha, kaunis-ruma, pyhä-syntinen, maallinen-taivainen, sielu-ruumis. Vastinparit elävät tavallisessa kielessä, eikä kukaan tule ajatelleeksi mistä ne ovat peräisin.

Sen takia myös merkityksiä on lopulta tavattoman vaikeata löytää. Mitä siis aivokuva kuvaa?

Parantaja/potilas

Pidän kirjaa hyvänä ja rohkeana. Kaunis, suhteellisen nuori ja suosittu kirjailija antautuu kipuineen sairauksineen päivineen yleisön luettavaksi. Hustvedt  kertoo, että hänen äitinsä oli ihmetellyt, miten niin herkkä lapsi kuin Siri tulee selviämään elämästään.

Sitäkin jäin miettimään. Herkkyys ei ole niitä helpoimpia persoonallisuuden osia, eikä varsinkaan, jos se on määräävässä asemassa niin kuin se yleensä taiteilijoilla ja kirjailijoilla on. Lapsi ei osaa rakentaa panssaria ympärilleen ja saattaa jäädä haavoittuneena taistelemaan olemassaolostaan lopuksi elämää.

Psykoanalyysi varsinkin Freudin kannattamassa muodossa korosti lapsen seksuaalisuutta. Omassa historia-opuksessaan Freud kertoi kyllä ensin ajatelleensa että lapsi oli vietelty, mutta sitten hyvin nopeasti peruuttaa päätelmästään siihen, että syypää lapsuustraumaan on lapsen autoeroottisuus.

Tämä on käsittääkseni Freudin useimmin kritisoitu ajatus neuroosien synnyssä. Olen taipuvainen ajattelemaan, että Freud mahdollisesti alkuvaiheessa uraansa haastatteli nuorten naisten ja miesten vanhempia, jotka ehdottomasti torjuivat insestin tai hyväksikäytön tyttären tai pojan ollessa lapsi.

Sittemmin on asiaa tutkittu, Freudin tapausselostukset ovat olleet aika selviä tapauksia ja taustalta on todentotta löytynyt insestiä ja seksuaalista hyväksikäyttöä. Olettamukseni on, että asioista ei ole puhuttu 1900-luvun alussa. Nyt tilanne on toinen.

Hustvedtin ei tarvitse vaivata päätään tällä ongelmalla sentään, ei enää. Nykypäivän psykoanalyysi todennäköisesti käyttää ilmiöistä niiden oikeata nimeä.

Vapina ja muu epilepsia

Siri Hustvedt menetti suuresti rakastamansa isän, ja sai ensimmäistä kertaa rajun vapina-kohtauksen. Hän piti muistopuheen isälleen isän istuttaman puun juurella Minnesotan St. Olof’s collegen pihalla.

Hän kykeni pitämään puheen loppuun asti, mutta vapina ulottui koko ruumiiseen kaulasta alaspäin. Kun puhe loppui, myös vapina katosi.

Muinaiset kreikkalaiset eivät erota toisistaan niin selvästi kuin meidän lääketieteemme epilepsiaa ja muita kouristuskohtauksia. Sitten epilepsiasta tuli hurmoksella alkava olotila, yksi pyhimyksistä, Teresa oli kohtauksistaan kuuluisa. Myöhempiä kuuluisia ohimolohko-epileptikoita oli muun muassa kirjailija Fjodor Dostojevski ja taidemaalari Vincent van Gogh. Tilaan saattoi liittyä kielillä puhumista ja muuta pyhää. Suomessakin tautia kutsuttiin pyhäksi taudiksi.

Hustvedt joutuu itse miettimään, mistä hän mahdollisesti kärsii. Neurologia on valitettavasti vielä lapsenkengissä. Aivoista ei tunneta kuin pieni osa. Hustvedt jahtaa kärsivällisesti pienintäkin mahdollisuutta löytää sairaudelleen nimi. Mutta hän ei onnistu.

 Sairaudelle ei löydy nimeä. Joitakin osin auttavia lääkkeitä kuten bentsodiatsepamit tai beetasalpaajat on, mutta aina nekään eivät auta.

Kirjan luettuani olin pitkään mietteliäs. Ihminen tuntuu olevan itselleen suhteellisen tuntematon olio. Kuinka paljon PET-skannerit ovat edistäneet ihmisen tuntemusta? Osaavatko lääkärit tulkita näkemäänsä oikeastaan lainkaan? Vai panevatko lääkäritkin päänsä pensaaseen?

Kirja on ehdottomasti populääritietokirjojen paremmasta päästä ja lukemisen arvoinen. Oheislukemistoksi on suositeltava neurologian ja psykoanalyysin perusteoksia. Itse en missään nimessä ole suuri psykoanalyysin saati neurotieteen tuntija, kunhan olen kiinnostunutta yleisöä.

Tapauskertomukset ovat oikeastaan kuin pienoisnovelleja: alkukohta (terve ihminen), katastrofi (pahoin vammauttavia oireita), tilanteen hallinta (kipujen kanssa toimeentuleminen) ja viimein yritykset ymmärtää, mitä elämä on tuonut mukanaan.

Suomennokselta olisin paikka paikoin toivonut enemmän selkeyttä. Ilmeisesti alkuperäisteoksen virkkeet ovat pitkiä, niitä olisi kyllä voinut pilkko lyhyemmiksi lauseiksi.

Siri Hustvedt: Vapiseva nainen: hermojeni tarina. Suom. Kaisa Sivenius, Otava 2011, 240 s.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.