M A A I L M A N K I R J A T

RISTO NIEMI-PYNTTÄRI (21.5.2021)

Kun Thomas Bernhard satirisoi neroutta, kyse on välttämättä myös itsesatiirista. Nerot, nuo monomaanit, yhdelle asialle omistautuneet yksinäiset. Ne, joilla on uskomaton ajattelukapasiteetti ja luomisvoima, mutta jotka eivät saa sitä näytettyä. Nerot, jotka kuolevat tuntemattomina ja jäävät tuntemattomiksi. Kukaan ei voi tietää miten paljon näitä nero-reppanoita onkaan.

Bernhardin teos sisältää kaksi pienoisromaania. Halvallasyöjissä on Koller, joka tekee uutterasti filosofisia läpimurtoja omassa päässään. Elinikänsä aikana hän ei ehdi kuin luoda mielessään perustan teokselle, jota ei aivan ehdi aloittaa.

Wittgensteinin veljenpoika -teoksessa aiheena on henkevä seura, nerojen keskustelu. Toinen osapuoli on Bernhard ja toinen on Paul Wittgenstein. Molemmat makaavat samassa sairaalassa, Bernhard tuberkuloosissa ja Wittgenstein mielisairaana. Kumpikin toivoo henkistä elpymistä ystävän nerokkaassa seurassa, kumpikin odottaa ja pelkää.

Kääntäjän, edesmenneen Tarja Roinilan voi hahmottaa mukaan tähän samaan kuvioon. Siinä missä Bernhardin kuvaamat nerot kehittävät mieltään ja synnyttävät ajatuksia, siinä kääntäjää pidetään usein vain arkisena kielen taitajana joka kääntää nerojen ajatuksia. Roinilan kaltaisille kääntäjille, kirjallisuuden lisäksi myös filosofia ja muu korkeakulttuuri on tuttua. Samoin henkevät keskustelut. Roinilalla oli taustaa uppoutua Bernhardin maailmaan, hän tiesi millaisesta sisäpiiriin suuntautuvasta satirisoinnista oli kyse.

Tuodessaan Bernhardia viimeinkin suomen kielelle, Roinila onnistui siinä, mitä pidettiin mahdottomana. Maailmankuulu Bernhard, joka julkaisi 1960 -luvulta 1980 -luvulle, sai ensimmäiset suomennokset vasta 2010-luvulla Olli Sarravaaralta Lurra Edition julkaisemana. Voi kuitenkin sanoa, että vasta Tarja Roinila sai Bernhardin laukkaamaan suomeksi.

Kielellisesti Bernhard on tehnyt ihmeitä: hän on onnistunut tekemään inttämisestä ja itsensä toistamisesta kielellistä musiikkia. Sellainen toisteisuus, mitä ei ns. hyvässä kielessä saa olla, muuttuu kehämäisesti kiertäväksi fuugaksi. Se korvaa suoraviivaisesti etenevän kerronnan ja toimii todella hyvin. Samoin pahana maneerina pidetty ehdottomuuksien latelu punoutuu osaksi tätä inttämisvimmaa:

”Psykiatri on lääkäreistä epäpätevin ja aina lähempänä himomurhaajaa kuin tiedemiestä. Mitään en ole eläessäni pelännyt yhtä paljon kuin joutumista psykiatrien käsiin, joihin verrattuna kaikki muut (…) ovat vaarattomampia ” (122).

Ehdottomasti, koskaan, aina, täysin, ei yhtään, enkä mitään ole eläessäni pelännyt niin. Ne ovat sanoja, joita Bernhad käyttää erityisen paljon.

Halvallasyöjissä on vammautunut, köyhä ja yksinäinen nero, Koller. Hän kehittelee päässään suurta teoriaa. Muita ihmisiä hän tapaa vain kahdesti viikossa, lounasaikaan, silloin hän osallistuu edullisen ruokalan kantapöytään. Siellä popsitaan ruokalistan halvin ateria.

Kollerille tuli nerollisena ilmestyksenä se, että tuo ruokaseurue tulisi olemaan analyysin kohteena hänen suurtyössään. Pitkään kehitteillä ollut Fysiognomia tulisi huipentumaan lukuun nimeltä Halvallasyöjät. Käytännön syynä oli se, että porukka oli ainoa, jonka kanssa Koller edes keskusteli.

Bernhardin elämäkerta vahvistaa aiheessa tietyn itseironian. Döblinger Hauptstrassen yleinen ruokala nimeltä WÖK (Wiener Öffentliche Küche) oli Bernhardille tuttu ajalta, jolloin hän sairasteli ja oli vähissä varoissa.

Koller oli täysin rahaton, kunnes hänelle sattui onnenpotku, jota yleensä pidettäisiin onnettomuutena. Hän sai pienen eläkkeen, koska hänen jalkansa jouduttiin amputoimaan tulehtuneen pureman takia. Älykäs ja laskelmoiva Koller tiesi, että tehtaanomistaja ulkoilutti vihaista koiraansa tuossa puistossa, ja siitä se sitten lähti.

Koller kutsui tapahtunutta onnenpotkuksi, koska jalalla ei ruumiillisena elimenä ollut hänelle merkitystä. Samoin ruoka oli arvotonta lounaskeskusteluun verrattuna. Halvallasyöjät -nimi viittaa tähän. Kyseessä oli seurue, joka ei maista mitä syö ja Kollerille se merkitsi henkisyyttä. Koller itse oli omistanut elämänsä pelkästään matemaattiselle ajattelulle.

”…hän oli viime vuosina nähnyt paljon vaivaa omaksuakseen matemaattisen ajattelun, jossa hän jatkuvasti ja todellakin taukoamatta ja kaikkien mahdollisten asiayhteyksien ja aihealueiden suhteen harjaannutti itseään…” (31).

Neron tarinalle ominaisesti hän ajatteli kävellessään, ja täsmällisesti tiettyyn aikaan, aina samaa reittiä kuten Immanuel Kant. Neron tarinaan kuuluu myös ihme, ajattelun mullistava käänne. Kollerille tämä käänne tapahtui, koska hän poikkesi hetkeksi urautuneessa kulussaan ja käveli jalavan sijaan tammen luo. Siellä hän oivalsi halvallasyöjien-seurueen merkityksen tutkimukselleen.

Koller oli humannut, että parhaiten ajattelu sujuu poistokävelyllä, ja Wertheimsteinpark muodostui hänelle ylivoimaisen tärkeäksi – hänen ajattelunsa johtokeskukseksi, jossa hän kävi ratkaisemassa asian kuin asian:

”Hän purki osiin kaiken ajateltavan, johti sen ensin Wertheimsparkiin ja pääsi siitä selvyyteen (…) hänen puheenvuoroistaan oli selvästi kuultavissa, millaisia edistysaskeleita, millaisia suuria edistysaskeleita hänen ajattelunsa oli viime vuosina tämän kenties absurdin menetelmän ansiosta ottanut.” (33)

Kertoja ei kuitenkaan luo vain satiirista kuvaa itseään nerona pitävästä hullusta monomaanikosta, eikä Bernhard ole fraasimaisesti purkamassa neromyyttiä. Tämä ilmenee siinä, että kertoja on Kollerin uskottu, joka toivoo että tämä saisi Fysiognomian pian valmiiksi, ja pois päästään.

”Myönnettäköön, että kuka tahansa hänen kanssaan puheisiin ajautunut ulkopuolinen olisi väkisinkin tulkinnut puhekumppaninsa umpihulluksi, ja itsellänikin oli pitkään sama vaikutelma, mutta vuosien seurustelu hänen ja hänen ajattelunsa kanssa osoitti vaikutelman vääräksi.” (33).

Kollerin ajattelun sisältöjä ei kuvata, mutta luodaan odotuksia jostain nerokkaasta. Kun Koller päättää esitellä Fysiognomiansa kertojalle, hän aloittaa esittelemällä varsin triviaalisti Halvallasyöjien neljä miestä. Sen tuli olla johdanto varsinaiseen asiaan, mutta Koller kuolee onnettomasti sitä ennen.

Samankaltainen käänne tapahtuu Wittgensteinin veljenpoika pienoisromaanissa, kun kertojan ihailema Paul Wittgenstein kuolee ennen kuin saa omaelämäkertansa kirjoitettua.

Ludwig Wittgensteinin veljenpoika Paul Wittgenstein on aiheena Thomas Bernhardin ystävyysromaanissa. Teos on autofiktiivinen ja sijoittuu aikaan n. 1967, jolloin Bernhard oli vakavan keuhkotaudin takia wieniläisessä sairaalassa, ja samaan aikaan Paul Wittgenstein oli mielisairauden takia saman sairaalan toisessa siivessä.

Kyseessä ei ole yksikätinen pianovirtuoosi Paul Wittgenstein, joka pakeni natseja Yhdysvaltoihin, eli ja kuoli siellä. Hän oli kuitenkin Ludwig Wittgensteinin veljenpoika. Romaanin Paul on Wittgensteinin serkunpoika, jostain syystä Bernhard käytti termiä, joka johti harhaan.

Romaanin tapahtumapaikkana on sairaala, jonka toisessa siivessä on Paul ja toisessa kertoja. Tämä asetelma saa monia merkityksiä: hullujen puolelle ei ole pääsyä keuhko-puolelta – niin, että näillä kahdella nerolla on ikään kuin omat universuminsa. Teos rakentuu ystävysten mahdollisen tapaamisen odotukselle, ja sille kuinka molempien henkinen elämä virkistyisi siitä.

Wienin kulttuurieliitissä tämä Paul Wittgenstein tunnettiin miljonäärisuvun tuhlarina, loistavana ja provokatiivisena musiikkikriitikkona, ja lopulta säälittävänä hulluna. Bernhard tekee tapansa mukaista kulttuurieliitin satiiria kiteyttämällä Paul Wittgensteinin johtavan roolin siihen, että oopperassa tämä osasi buuata tai antaa aplodit aina ennen muita. Paulin nerous oli kykyä reagoida paria sekuntia ennen muuta yleisöä niin, että toiset näyttivät laumalta, joka seurasi häntä. Toisaalta kertojalle Paul on säkenöivä keskustelukumppani, filosofinen ja nerokas.

Henkisen kasvun ja henkisen pääoman teemoja Bernhard käsittelee Wittgensteinin miljonäärisuvun oireena. Miten käy kun henkisyys vain kasvaa eikä katoa:

”Paul nyt vain haaskasi ajattelukykyään yhtä taukoamatta kuin rahojaan, mutta kun rahaomaisuus oli lopullisesti haaskattu ja ehtynyt; ajattelukyky oli todellakin ehtymätön (…) näin henkinen omaisuus hänen päässään kasvaa ja kasvaa (…) Paulin pää yksinkertaisesti räjähti, koska henkisen omaisuuden (päätön) haaskaaminen karkasi hänen käsistään. Samalla tavalla räjähti myös Nietzschen pää.” (126)

Kumma kyllä sekä nerouden että ystävyyden teemat eivät latistu, vaikka Bernhard ei kuvaa erityistä syvähenkisyyttä, vaan kerron huipentumat ovat tavallisen voimakkaita tunteita. Ystävän tapaamisesta tulee itku- ja naurupuuska. Toisen tapaamisen myötä he ymmärtävät vaalineensa liian suuria odotuksia. Heidän on mahdotonta tavata. Jäljelle jää vain halaus, joka Paulin puolelta oli kohtuuttoman voimakas rutistus, jatḱui ja jatkui, kävi niin takertuvaksi kertoja-Bernhardin oli tempauduttava siitä irti.

Samoin nuo ikimuistettavat hetket, Paulin vierailut Bernhardin luona Wienissä kuvataan oikeastaan pelkkänä musiikin kuunteluna, sanattomana kokemuksena, tuskin edes yhdessä olona. Paul halusi yleensä istua yksin puutarhassa, ja toivoi että Thomas vain avaisi huoneensa ikkunan niin, että ulos kuuluisi Mozartia tai Beethovenia. Sitten Thomas valmistaisi heille illallisen, jonka jälkeen Paul palaisi kotiinsa.

Romaanin käännekohdan jälkeen – kun Paul oli tavattu – kerronnan sävy kevenee ja ylivertaiseen nerouteen liittyvät teemat arkistuvat. Nuoren Paulin tempaukset Wienin seurapiireissä, näyttävä pinnallisuus ja diivan eleet saavat myös ihailua. Bernhard käyttää hänelle harvinaista me muotoa: hänelle tyypillinen eristyneisyys liukenee yhteisiin kokemuksiin, joita me -pronomini säestää.

Kertoja-Bernhardin luotettavuus alkaa haihtua teoksen loppupuolella. Se on tarkoituksellista, ja palvelee filosofisen ystävyyden teemaa. Kun Paul nousee kertojan mielessä jopa setäänsä Ludwigia merkittävämmäksi filosofiksi, lukijan epäilykset vahvistuvat. Kertojalle kehittyy eräänlainen päättelyn harha: punnitessaan hänelle itselleen niin tärkeitä ajatuselämyksiä Paulin kanssa, hän kokee, että Paul on myös universaalisti Ludwigia merkittävämpi:

”Kumpikin oli poikkeuksellinen ihminen ja kummallakin oli kerta kaikkiaan poikkeukselliset aivot, toinen toi aivotyönsä julki, toinen ei. Voisin jopa sanoa, että toinen toi aivotyönsä julki ja toinen teki aivotyötä.” (139).

Samalla tavoin johdonmukaisesti harhaan menee ajatus, että ehkä Paul on parempi kirjailija kuin Bernhard vaikka ei ole kirjoittanut mitään. Kertoja mainitsee, että heidän keskustelunsa on teemojen kehittelyä. Ehkä siinä on samaa kekseliästä teemojen kehittelyä, teemojen parissa pyörimistä, mitä Bernhardin kerronnassa.

Se, että kirjailija kokee saaneensa romaaneihinsa paljon Paul Wittgensteinilta, etenee johdonmukaisesti siihen, että tämä voisi olla kirjailijana häntä parempi. Varsinkin sen jälkeen kun Bernhard oli saanut iskostettua Pauliin kirjoitushalun, tämä itse olikin jo vakuuttunut tulevan teoksensa merkityksestä.

”Ystävien seurassa hän sanoi, kun oli taas kuosissa, että oli huomattavasti parempi kirjailija kuin minä, jota hän tosin ihaili mutta joka ei yltänyt hänen tasolleen, minä tosin olin hänen kirjallinen kuten myös filosofinen esikuvansa, mutta hän oli aikaa sitten ohittanut minut ja minun ajatukseni,oli jo aikaa sitten itsenäistynyt ja jättänyt minut taakseen.” 162

Paul Wittgensteinin suurieleisesti aloitetut ahdasmielisen muistelmat tyrehtyivät alkuunsa. Ne eivät edenneet muutamaa sivua pitemmälle, vaikka hän palkkasi itselleen sihteerinkin. Sen sijaan hän sai aikaiseksi muutamia riimirunoja. Kuitenkin, vaikka lukija saa nämä faktat, Bernhardin kerronnassa ei ole satiirin häivää. Nuo riimirunot olivat hänestä loistavia ja erittäin merkittäviä.

Loppua myöten kertojan satiirisuus vähenee ja lukijan satiirisuudelle pedataan enemmän tilaa. Niin, että se jotka tuntee Wieniä vaikkapa vain turistina, voi hymähdellä näille kahdelle hahmolle:

”Kesäisin meillä oli kantapöytä Sacherin terassilla ja elimme suurimman osan ajasta vain omasta syytöstulvastamme, emme mistään muusta. Mitä tahansa eteemme tupsahtikin, se sai kuulla kunniansa. Istuimme Sacherin terassilla tuntikausia ja latelimme syytöksiä. Istuimme kahvikupin ääressä ja syyttelimme koko maailmaa ja syyttelimme sitä juuriamme myöten. Istuimme Sacherin terassille ja käynnistimme hyvin rasvatun syyttelykoneemme…” (164)

Lukija voi avata vaikka Bernhardin Hakkuu -romaanin, ja lukea miten tuo rasvattu syyttelykone toimii, kun se on suunnattu illallisille kokoontuneeseen Wienin kulttuuriväkeen.

Thomas Bernhard: Halvallasyöjät – Wittgenseinin veljenpoika. Suom. Tarja Roinila, Teos 2020

Risto Niemi-Pynttäri on kirjoittamisen dosentti Jyväskylän yliopistosta.