Thomas Bernhard: Vanhat mestarit

RISTO NIEMI-PYNTTÄRI

SatelliteThomas Bernhardin viimeistä, vuonna 1985 ilmestynyttä romaania on sanottu ironiseksi omakuvaksi. Romaanissa on vain yksi henkilö, joka istuu Wienin Taidehistoriallisessa museossa Tintoretton Valkopartaisen miehen äärellä. Vanha mies, 82 vuotias Reger pitää tapanaan käydä museossa saman taulun äärellä joka toinen päivä, ja niin on tapahtunut jo 36 vuoden ajan. Reger on merkittävä musiikkikriitikko, ja hän sanoo pystyvänsä ajattelemaan parhaiten tuon teoksen äärellä. Romaanin myötä paljastuu runsaasti muitakin syitä, miksi hän palaa aina samaan paikkaan.

Romaanin jännite syntyy siitä, että Reger haluaa kertoa jotain ystävälleen. He ovat tavanneet saman taulun äärellä jo edellisenä päivänä. Silloin Reger on luennoinut hänelle varsin kyynisesti taiteesta, taitelijoista ja ihmisistä yleensä, ja vähitellen paljastuu että Reger haluaa näin antaa ystävälleen henkisen perintönsä. Perintö on se, että hän on löytänyt heikkouksia kaikista suurina pidetyistä vanhojen mestareiden taideteoksista.

Vanhat mestarit –romaanin alaotsikkona on ”komedia”, vaikka kaikki tavalliset komedian tunnusmerkit siitä puuttuvatkin. Aluksi tuo saman taulun ääressä istuminen alkaa vaikuttaa traagiselta, kun paljastuu syyt, miksi Reger vielä 36 vuoden jälkeenkin palaa lähes päivittäin samalle paikalle. Hän on vanhan mestarin omakuvan äärellä, mutta ei suinkaan ammentamassa elämäniloa, vaan päinvastoin kokemassa sitä miten inhottavaa vanheneminen on.

Regerin istuminen teoksen äärellä saa koomisia piirteitä siinä vaiheessa, kun penkki itse tuntuu taidetta tärkeämmältä. Reger on ylpeä siitä, että hän on onnistunut omimaan penkin. Bordone-salin kosteus on säädetty ja lämpötila on optimoitu tasan 18 –asteeseen, ja Reger pitää siitä enemmän kuin muiden museoiden 20-astetta ylittävistä lämpötiloista. Se mikä sopii vanhoille tauluille, sopii myös vanhan miehen luille.

Asetelma on koominen sikäli, että herra joka näyttää suorastaan palvovan taidetta istuukin paikallaan aivan muista syistä. Hän on lahjonut vahtimestarin, niin että tämä hätistää muut pois, kun Reger haluaa penkin. Vanha mies nauttii voidessaan näin erottautua massakatsojista.

Komediaan kuuluu myös vastustaja. Vain yhden kerran Reger on joutunut taistelemaan penkistä Tintoretton maalauksen äärellä, joutuen lopulta jakamaan sen erään toisen herran kanssa. Heidän välilleen sukeutui keskustelu, jossa Reger sai henkisesti köniinsä. Mies on englantilainen kartanonherra, joka omisti aivan saman Tintoretton maalauksen. Hänellä on Valkopartainen mies huoneessaan. Nyt mies istuu Regerille kuuluvalla penkillä ja pohtii, kumpi maalaus on aito. Regeriä puolestaan harmittaa se, että jollain toisella voi olla tämä maalaus omassa huoneessaan.

Toisen kerran, kun vieras ihminen tunkeutui hänen omanaan pitämälleen penkille, oli nainen josta tuli hänen vaimonsa. Myös tämä kohtaus on koominen, sillä jotain oli myös puhuttava, kun nainen kerran istui siinä. Ja kun Reger kysyi, pitääkö tämä Valkopartaisesta miehestä, nainen vastasi ettei pidä. Vastaus oli tie Regerin sydämeen. Se yhdisti heitä ja viritti keskustelun, joka johti lounaalle ja sitten avioliittoon. Myöhemmin tuli ilmi, että vahtimestari oli järjestänyt asian, ja ohjannut museossa uuvahtaneen naisen istumaan Regerin viereen.

Tintoretto on vain yksi monien romaanissa esille tulevien mestareiden joukossa. Reger oli hakenut maalauksesta esiin sen heikkoudet: hän väitti että Tintoretto ei osannut maalata käsiä. Samalla tavalla kaikki vanhat mestarit on koeteltu, ja heidän heikkoutensa havaittu. Reger on etsinyt kaikista mestarillisista taideteoksista, kirjoista ja musiikista niiden heikkoudet. Se on itse asiassa Regerin henkinen perintö, jolle hän yrittää epätoivoisesti löytää perillistä, ja kertojaa hän imartelee saadakseen tästä jatkajan.

Mozart sävelsi hänen mukaansa sietämätöntä alushame ja alushousumusiikkia. Beethovenin musiikissa kaikki marssii, viimeistään konserttiesityksessä homma alkaa vaikuttaa Regerin mukaan marssilta. Silti Reger viittaa jatkuvasti Beethovenin töihin ja käyttää sitä lopulta esimerkkinä fuugan teoriaa esitellessään.

Heideggerin filosofia ärsyttää Regeriä, ja hän kutsuu sitä kitschiksi ja viittaa filosofimestarin vaimon kutomiin villasukkiin ja pikkumyssyyn, sekä Heideggerin tapaan veistää itse kävelykeppinsä. Reger, joka itse arvostaa vain täydellistä, inhoaa tällaista kotitekoista käsiotyökulttuuria. Teokselle tyypillisellä tavalla kaikki korkeat sävyt, kuten filosofia itse puuttuvat.

Samalla tavalla Adalbert Stifter, suuri yläitävaltalainen kirjailija, jota Bernhard itse arvosti, on Regerille mitätön koulutakastaja. Reger intoutuu sättimään tämän kieltä aivan koomisuuteen asti. Lopulta hän toteaa, että Stifter kirjoitti huonommin kuin omat koululaisensa – ja että tarkastajana hänen ei olisi pitänyt hyväksyä omia virkkeitään.

Komedia on genre, joka leikkaa kokemuksista kaiken suuren ja henkisen pois. Taiteen, kirjallisuuden ja musiikin tradition, vanhojen miespuolisten mestareiden yritykset muuntuvat naurettaviksi siinä mielentilassa, missä Reger julistaa tradition mitättömyyttä.

Muutamat viittaukset musiikilliseen fuugaan ja filosofiseen tarkkuuteen ylittävät pintatasolla vallitsevan koomisen latistamisen. Kääntäjä Tarja Roinila kutsuu jälkisanoissaan teosta osuvasti ”sättimismusiikiksi”, kielellinen toisto ja muuntelu, niiden rytmi nousevat katkeran sättimisen yläpuolelle. Ei siis ole sattuma, että Reger puhuu fuugasta, koska Bernhardin musiikillinen kerronta on fuugamaista.

Vanhoissa Mestareissa käytetään erittäin paljon fuugamaista toistoa. Esimerkiksi sanayhdistelmä ”Wienin taidehistoriallinen museo” ilmaistaan aina kokonaisuudessaan, sitä ei lyhennetä eikä viitata pronominein; sitä halutaan toistaa, niin että yhdellä sivulla se saattaa joskus toistua koko pituudessaan parikymmentä kertaa. Näppituntumalta voi sanoa, että varsinkin kohtaukset, joissa aiheena ovat pompöösi museoinstituutio, taidetta pilaavat taidehistorioitsijat tai pällistelevät ihmismassat, museon nimeä toistetaan ylenpalttisesti. Ja kuitenkin tähän toistoon tuodaan fuugamaiseen tapaan jatkuvasti uusia elementtejä, niin, että aihe toistuu ja täydentyy koko ajan.

Vanhat mestarit ja heidän taiteensa on keskeinen kyynisen ja fuugamaisesti muuntelevan toiston kohde. Regerin käsitys siitä, että vanhojen mestarien taide ei kestä huolellista tarkastelua, vaan että nautinto minkä taide tarjoaa perustuu yleensä aina pintapuoliselle tarkastelulle. Jakso alkaa seuraavalla lauseella:

”Vanhat mestarit, kuten heitä on jo vuosisatojen ajan kutsuttu, kestävät vain pintapuolista tarkastelua, ja jos tarkastelemme heitä seikkaperäisesti, he menettävät silmissämme yhä enemmän ja lopulta. kun olemme tutkineet heitä oikein kunnolla ja totuudellisesti, toisin sanoen niin perusteellisesti ja pitkällisesti kuin mahdollista, he haihtuvat ilmaan, murenevat, ja suuhun jää vain väljähtänyt, useimmiten suorastaan paha maku. Suurin ja merkittävin taideteos jää päähän painamaan kuin valtava klöntti valhetta ja alhaisuutta niin kuin liian iso lihalköntti painaa vatsassa. Taideteos lumoaa meidät ja on loppujen lopuksi kuitenkin naurettava.” (44-45)

Tässä näkyy Bernhardin eräs retorisen toiston peruselementti, kyky sanoa sama asia toisin. Väite, että paraskaan taide ei kestä tarkkaa tutkimista hahmotetaan niin moneen kertaan, ja eri ilmaisuin, että se alkaa vaikuttaa kiistämättömästi todistetulta. Mutta jos väite itse otetaan tarkastelun kohteeksi, huomataan että kuitenkin perustelu puuttuu. Todistuksen sijaan saamme kuvauksen siitä kuinka tarkastelun kohde alkaa kuvottaa, ja tästä kuvotuksesta kehitetään pari erilaista kielikuvaa, ikään kuin ne todistaisivat väitteen. Modernista retoriikasta täysin pois putsattu ja jankkaamisena pidetty taito, saman asian ilmaiseminen eri sanoin vahvistaa ajatusta ja sen perille menoa.

Taiteen vaikutus perustuu lumolle, ja tämä ajatus on kääntymäisillään illuusion hyväksymiseksi: ”lukekaa sitä mitä rakastatte, mutta varokaa lukemasta täysipainoisesti.” Tästä huolimatta Reger keskittyy vakuuttamaan kuinka absoluuttinen lukija Reger itse on, ja kuinka yksikään teos ei ole kestänyt hänen tarkasteluaan. Tämä itsekehu kääntyy koomiseksi, kun vanha herra yrittää esiintyä sekä tarkan, että epätarkan lukemisen mestarina:

”On todellinen taito olla lukematta täydellisesti ja katselematta ja tarkastelematta täydellisesti, hän sanoi. En vielä hallitse tuota täysin, hän sanoi, sillä minulla on taipumus tarttua asioihin täysipainoisesti..”

Aiheena on vanhan mestarin itsensä nerokkuus, ylivoimainen tarkkuus, joka on kehittynyt suuntaan joka tuhoaa kaiken.

Reger jatkaa luennointiaan läpi teoksen, mutta kertoo myös pettymyksestään elämään. Tapaaminen huipentuu Regerin epätoivoon, hänen vaimonsa kuoleman jälkeiseen romahdukseen, ja sen tunnustamiseen, että museossa käymisen rutiini palautti hänet arkeen.

Silti Reger kokee, että olisi helpompaa olla kuollut kuin elossa. Yksin jäämisen järkytys on hänelle tuttua lapsuudesta, kun hänen siskonsa kuoli. Ensin Reger luonnehtii tätä kuoleman ikään kuin paoksi, jolloin sisko jätti hänet yksin lapsuuden helvettiin. Nyt sama on toistunut, kun hänen vaimonsa on kuollut ja jättänyt Regerin yksin kammottavaan vanhuuteen.

Vasta aikamoisen syyttelyn jälkeen Reger avautuu puhdistavaan suruun. Aluksi hän on itseriittoisuutensa vallassa, valittaa että vaimo kuoli ensin vaikka toisin oli tarkoitus. Reger olisi halunnut kuolla itse ensin, niin että vaimosta olisi tullut hänen kyynisen perintönsä jatkaja. Hän syyttää vaimoaan että tämä livisti tästä tehtävästä. Sen jälkeen hän syyttää sairaalaa sekä valtiota ja vielä katolista kirkkoa hoitovirheestä ja vaimonsa kuolemasta. Vasta tämän jälkeen kuonaton suru pääsee esiin.

Bernhard itse oli menettänyt läheisen naisystävän Rouva Hedenin hieman aikaisemmin. Hän oli hoitanut ystävätärtään koko sairastumisen ajan, ja menetykseen liittyvien tunteiden sanotaan olleen alkusysäys tälle Bernhardin ironiselle omakuvalle.

Olisi kuitenkin väärin sanoa, että vanhojen mestareiden taide olisi Regerille merkityksetöntä. On selvää, että juuri mestarit – kuten Tintoretton Valkopartainen mies – ovat saaneet hänet näkemään, mitä on menettää kaikki vanhenemisen myötä. Ja palatessaan nuoruuteen Reger muistaa, miten sietämätöntä todellisuus oli ilman taidetta. Niin, että saadessaan mukavan perinnön, hän saattoi omistautua täysin taiteelle.

Kertoja on Regerin nuorempi tuttava Atzbacher, joka välittää lukijalle vanhan Regerin puhetta. Reger on merkittävä musiikkikriitikko, vanha mestari itsekin, joka pelkää että kaikki hänen tietämyksensä katoaa. Reger kokee oman ajattelunsa niin ainutlaatuiseksi, että haluaa välittää sen Altzbacherille. Säälimättömän kriittisyyden sijaan vanhus mielistelee ja ylistää nuorempaa kuulijaa. Samalla hän selvästi pelkää, että Atzbacherissa on jotain suurempaa kuin hänessä. Tämä on filosofi ja kirjailija, joka ei koskaan ole julkaisut mitään, ja kirjoittaa vain itselleen. Näin hän on suojassa Regerin tarkalta mutta murhaavalta kritiikiltä, ja sen sijaan jälkipolville välittyy juuri hänen luomansa henkilökuva Regeristä.

Regerin ajatuksiin taiteen puutteista, taide-elämän tasottomuudesta ja ihmisten typeryydestä. Kertoja itse tuntuu alussa toistavan kuin kaiku Regerin oivalluksia, ihaillen ja arvostaen. Loppupuolella kertoja tuntuu etääntyvän Regerin hahmosta, ja vanha mies ei olekaan enää niin vakuuttava, vaan hän alkaa näyttää naurettavalta.

Klassinen termi tällaiselle komediassa esiintyvälle naurettavalle vanhalle miehelle on seniiliyteen assosioituva senex. Reger muistuttaa lopussa jo Molieren komedioiden senex-hahmoja, ja ennen kaikkea saituria.

Jaksossa, jossa Reger ilmaisee halveksuntansa taiteen mesenaatteja ja lahjoittajia kohtaan, paljastuu hänen oma saituutensa. Hän oli vaimonsa myötä päässyt käsiksi erittäin suureen omaisuuteen. Aiemmin nainen oli toiminut varsin avokätisenä taidemesenaattina ja lahjoittajana. Reger oli kuitenkin onnistunut kitkemään vaimostaan tuon halun olla suurisydäminen lahjoittaja – ja nyt Regerin haltuun oli jäänyt merkittävä taidekokoelma ja muhkea pankkitili – mutta mikään ei liikuta häntä enää.

Vanhat mestarit on rakenteeltaan mestarillisen keskittynyt; vain Reger istumassa penkillään, ja hänen kertojansa joka tarkkailee häntä ensin etäämpää, siteeraa edellisen päivän keskusteluja. Sitten Reger jatkaa huomioitaan vanhoista mestareista, jossa myönteisin arvio lienee se, kun Reger sanoo ”hänen epäonnistumisensa ei sentään ole aivan kammottavaa.” Tiettyjen jaksojen lukeminen useampaan kertaan on ehkä nautittavinta Vanhoissa mestareissa, silloin kyynisyys alkaa menettää teräänsä ja ilmaisut sekä lauseiden musiikki nousevat esille.

Thomas Bernhard: Vanhat mestarit, komedia. suom. ja jälkisanat Tarja Roinila, Teos 2013

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.