LIISAMARI SEPPÄLÄ (29.10.2018)
ks. myös Vesa Lahden artikkeli Huckleberry Finnin uusi tuleminen
Huckleberry Finnin seikkailut on klassikko, joka ilmestyi jo vuonna 1884. Romaanin päähenkilö on noin 13-vuotias Huck Finn, joka matkaa lautalla Mississippiä alaspäin yhdessä karanneen orjan Jimin kanssa. Joen alajuoksulla seikkailuun liittyy myös Huckin ystävä Tom Sawyer.
Kokemustietoonsa ja omaan ajatteluunsa nojaava Huck pitää jalkansa maassa. Hänen ystävänsä Tom taas kehittää korkealentoisia seikkailuja oman mielikuvituksensa ja lukemiensa kirjojen pohjalta. Jim puolestaan on jo aikuinen mies, jolla on vaimo ja lapsia. Hänellä on siis karkumatkassaan pelissä koko elämänsä ja olemisensa.
Huckin ja Jimin yhteinen matka alkaa Jacksonin saaressa. Huck on lavastanut karkumatkansa niin, että kaikki luulevat hänen kuolleen, siksi hänen perässään ei ole ketään. Neiti Watsonin omistama Jim sitä vastoin on 800 dollarin arvoinen. Hänet on etsintäkuulutettu, ja hänen kiinniotostaan on luvattu iso palkkio. Yhteisellä pakomatkallaan heillä on siis monessakin suhteessa eri lähtökohdat.
Huck ja Jim kohtaavat matkallaan erilaisia vastuksia. Luonto heidän ympärillään näyttää monin tavoin voimansa. Jim sairastaa neljä vuorokautta, koska käärme pääsee puremaan kantapäähän. Sumu leveällä joella aiheuttaa hankaluuksia. Romaanissa kuvataankin luontoa yksityiskohtaisesti sekä liikkumisen että ruoan hankkimisen kannalta.
Niin päivät kuluivat ja vesi alkoi taas laskea joessa, ja suunnilleen ensi töiksi me pantiin isoon koukkuun syötiksi nyljetty kani ja saatiin siimasta miehen kokoinen kissakala, se oli metri kahdeksankymmentäviisi senttiä pitkä ja painoi melkein sata kiloa. Eihän me tietenkään pystytty semmoista otusta käsittelemään, se olisi lingonnut meidät Illinoisiin saakka. Me vaan istuttiin ja katsottiin kuinka se reuhtoi ja pyristeli kunnes lopulta hukkui. Sen vatsasta löytyi messinkinappi ja pyöreä pallo ja paljon kaikenlaista roinaa. Me halkaistiin pallo kirveellä, ja sen sisällä oli lankarulla. Jim sanoi että lankarulla oli ollut sen mahassa pitkän aikaa, kun sen päälle oli kertynyt niin paljon töhnää että siitä oli tullut pallo. Kala oli varmaan isoimpia mitä Mississipistä on ikinä saatu. Jim ei ollut koskaan nähnyt isompaa. Sen jos olisi käynyt kylillä myymässä, olisi saanut hyvät rahat. Semmoisia kaloja kaupataan kilotavarana, ja kaikki haluavat sitä, kun sen liha on valkoista kuin lumi ja siitä saa hyvää ruokaa kun paistaa vaan. (70)
He liikkuvat jokea alavirtaan sekä lautalla että kanootilla. Virta on voimakas, ja liikenne joella on otettava huomioon, ettei omasta kulkuvälineestä tule hylkyä. Lautta on lopulta enemmänkin kuin pelkkä kulkuväline: se on koti. Samea Mississippi siipirataslaivoineen taas on kotitanhua ja romaanin näyttämö.
Teoksen suomentaja Juhani Lindholm otsikoi jälkisanansa: ”Huckleberry Finn ja vapauden kaiho”. On totta, että Huck pakenee sekä juoppoa ja väkivaltaista isäänsä että sivistystä, jota edustaa neiti Watson. Matka seikkailujen joella edustaa riippumattomuutta yhteiskunnasta. Lautalla miehet lekottelevat ilman vaatteita, polttelevat piippua, ja virta vie.
Vapauden sijaan minua kiehtoo kuitenkin tarinassa enemmän Huckin ja Jimin kumppanuus, joka alkaa kuin sattumalta mutta joka yhteisten kokemusten myötä kasvaa vahvaksi siteeksi nuoren pojan ja aikuisen miehen välillä. Kun Jim on mukana, Huckia ei vaivaa yksinäisyys. Kokeneen miehen varovaisuus on seikkailuissa tarpeen.
Seuraavana aamuna minä sanoin, että aika alkoi käydä pitkäksi ja halusin vähän toimintaa. Ajattelin lähteä joen yli katsomaan mitä sieltä löytyisi. Jimin mielestä se oli hyvä ajatus, mutta minun pitäisi lähteä pimeän aikaan ja olla tarkkana. Mietittyään vähän aikaa hän ehdotti, että vetäisin niskaani meidän löytämiä hynttyitä ja pukeutuisin tytöksi. Se oli hyvä idea. Niin me sitten lyhennettiin toista puuvillamekkoa, minä käärin housunpuntteja ylös ja vedin mekon päälleni. Jim kiinnitti hakaset takaa, ja mekko istui oikein mainiosti. Panin vielä aurinkohatun päähän ja sidoin nauhat leuan alta kiinni niin että jos joku olisi halunnut kurkistaa naamaani, olisi näyttänyt siltä kuin olisi kurkistanut pyöreän savuhormin sisään. Harjoittelin koko päivän osatakseni esiintyä luontevasti niissä kuteissa ja opinkin aika taitavaksi, vaikka Jim kyllä sanoi etten kävellyt niin kuin tyttö ja minun piti lakata nostelemasta helmojani kun halusin päästä käsiksi housuntaskuihini. (70-71)
Huck ja Jim ovat ihmisinä erilaisia. Heillä on erilainen tausta ja elämänkokemus. Yhteiset vastoinkäymiset ja onnistumiset hitsaavat parin yhteen ehkä jopa tiiviimmin kuin ystävyys samankaltaisten ihmisten kesken. Matkan alussa Huck saattaa kiusatakin kumppaniaan.
Jim katseli kertynyttä roinaa ja sitten minua ja uudestaan roinaa. Uni oli nyt vallannut hänet niin perusteellisesti että hänellä oli vaikeuksia saada uudestaan otetta todellisuudesta. Kun se lopulta onnistui, hän katsoi minua vakaasti ja hymyilemättä ja sanoi:
”Ai että mitäkö merkitsee? Annas kun kerron. Kun mä en enää jaksanut huhkia ja huudella ja rupesin nukkumaan, mä olin niin masentunut kun sä olit kadonnut etten mä enää edes paljon välittäny miten mun ja tän lautan käy. Kun mä sitten heräsin ja sä olitkin siinä ihan kuin ei mitään, mua alkoi itkettää ja mä olin kiitollinen että olisin voinut mennä polvilleni ja suudella sun jalkaa. Ja sä viitsit vielä pelleillä vanhan Jimin kustannuksella ja valehdella. Tämä kaikki tässä on ROSKAA ja roskaa puhuu ne kanssa ketkä rupeaa sahaamaan silmään vanhoja kavereitaan.”
Sitten Jim nousi ja meni kotaan sanomatta enää muuta. Sekin kyllä riitti. Minulle tuli niin kurja olo, että olisin melkein voinut mennä ja suudella JIMIN jalkaa.
Meni varttitunti ennen kuin pystyin nousemaan ja pyytämään anteeksi neekeriltä, mutta pyysin kuitenkin eikä yhtään kaduttanut jälkeenpäin. Sitten en enää tehnyt hänelle ilkeyksiä, enkä kyllä olisi tehnyt tätäkään jos olisin tajunnut miltä se hänestä tuntui. (107-108)
Aikuistumisen kynnyksellä oleva nuori ja aikuinen mies täydentävät toisiaan hyvin. Joskus Jim ”vetää hihasta hyvän suunnitelman” (109), ja Huck toimii, mutta aivan hyvin asetelma on joskuskunne myös toisin päin.
Pakomatkan aikana Huck muuttaa käsityksiään sekä Jimistä että orjuudesta ja kumppanuus muuttuu lujaksi kiintymykseksi. Lopulta Jimin kadotessa Huck istuu alas eikä mahda itkulle mitään. Uudelleentapaamisessa Jim alkaa suoltaa hellittelynimiä. Lopulta Huck tietää, että Jim on sisältä samanlainen kuin valkoinenkin ja hänen sanoihinsa ja tekoihinsa voi luottaa (345).
Aristoteles puhuu ystävyydestä teoksessaan Nikomakhoksen etiikka. Hän jaottelee ystävyyden kolmeen eri lajiin. Ensimmäisenä hän puhuu hyötyyn perustuvasta ystävyydestä, jossa molemmat osapuolet hyötyvät toisistaan vastavuoroisesti. Toisena lajina hän esittelee mielihyvään perustuvan ystävyyden, jossa molemmat osapuolet nauttivat toistensa seurasta. Kolmantena, kaikkein jaloimpana lajina hän määrittelee ystävyyden, jossa toisesta välitetään, koska hän on juuri sellainen kuin on. Tällöin molempien on oltava luonteeltaan hyviä ja rakastettavia. Kolmas ystävyyden laji on kaikista jaloin, koska se ei ole millään tavalla itsekäs. (VIII kirja s. 146-158)
Romaania pohtiessani minusta tuntuu, kuin Huckin ja Jimin ystävyys kävisi tapahtumien kuluessa läpi kaikki Aristoteleen ystävyyden lajit. Karkumatkan alussa kumppanuksia vetää toisiinsa yhteinen kohtalo. Alussa Huck voi luottaa vain itseensä ja Jimiin, kaikki muu ympärillä on epävarmaa mukaan lukien kulkuväline ja jokapäiväinen ravinto. Molemmat ymmärtävät selviävänsä paremmin toisen tuella ja kunnioittavat siksi toisiansa. Auringonpaisteisista matkustuspäivistä nauttiminen lautalla on varmasti miellyttävämpää kaksin kuin yksin. Seikkailun lopulla Huck kohtelee Jimiä tasaveroisena, mikä on merkittävää ottaen huomioon ajan, paikan ja Jimin ihonvärin.
Monet ajattelevat, että rakkaus voi olla yksipuolista, mutta että ystävyys on aina molemminpuolista. Aristoteleskin painottaa, että vastavuoroisuus on mukana kaikissa kolmessa ystävyyden lajissa (148). Huckin, Jimin ja Tomin seikkailuissa vastavuoroisuus näkyy ehkä parhaiten siinä, miten he suhtautuvat ulkopuolisiin ihmisiin. Olipa vastassa palvelijoita, herroja tai narreja, niin seikkailijat pitävät yhtä ja ovat lojaaleja toisilleen.
Aristoteles puhuu myös sellaisesta ystävyyden muodosta, jossa toinen osapuoli on toista ylempänä (154). Itse ajattelen, että Tom on Huckia ylempänä. Vaikka Tomin mielikuvitukselliset toimintasuunnitelmat ovat ehkä lapsellisempiakin kuin Huckin suoraviivaiset ja yksinkertaiset toimintamallit, niin Huck aivan kuin nauttii olostaan silloin, kun Tomilla on ohjat käsissään. Huckille seikkailu on täyttä totta. Tomille taas tapahtumat ovat kiinnostavaa leikkiä. Kun Tomilla on päätösvalta, Huck voi turvallisesti vain olla ja seurata ohjeita. Huck luovuttaa suosiolla pääosan vastuusta veijarille. Ajattelen, että Huck luovuttaa johtajuuden Tomille, koska hän on vielä nuori ja haluton ja kyvytön kantamaan liian suurta vastuuta itse.
Usein sanotaan, että ystävyys punnitaan matkalla. Näin siksi, että epämukavat olot, ajoittainen kylmyys, kosteus ja nälkä nakertavat väistämättä liikaa kohteliaisuutta. Ajelehtiminen virran mukana Mississippiä alavirtaan on todellakin matka, jossa turhat tuttavat tippuvat kyydistä. Teoksen sankarit selviävät koitoksesta hyvin, ja vastoinkäymiset matkan varrella vain lujittavat heidän välisiä siteitään.
Reilun kolmensadan sivun aikana kaikki kolme päähenkilöä saavat riittävästi tilaisuuksia näyttää sankaruutensa eri tavoin. He ovat kilvan rohkeita, nopeita, nokkelia ja ovelia. He sepittävät valheita ja keksivät itselleen aina uusia nimiä ja persoonallisuuksia. On kuitenkin muistettava, että nauraessani miehelle joka piiloutuu lautan peräsinairon alle niin, että vain nenä näkyy pinnalle, nauran miehelle, joka haluaa vain itsensä ja perheensä vapaiksi.
Huumori onkin se keino, jolla romaanissa käsitellään useimmat teemat, ja näistä tärkein on rasismin vastustaminen. Huck osoittaa toiminnallaan, että hän pystyy suhtautumaan vähemmistön edustajaan samalla lailla kuin valtaväestöön. Huck onkin enemmän tekojen kuin sanojen ihminen. Tässä tekstissä olen tarkoituksella käsitellyt rasismia vain pintapuolisesti, vaikka tiedänkin, että näkökulmana se on olennainen.
Lukiessani teoksen ensimmäisen kerran vuosituhannen alussa minua kiehtoi teoksen hulvaton seikkailu. Lukuisat sivuhenkilöt ja elävä tarinankerronta tekevät romaanista poikkeuksellisen hauskan. Mitä tahansa saattaa tapahtua, ja vastoinkäymisiä tulee aina uudenlaisia ja selviytymiskeinot ovat mielikuvituksellisia. Huck ja Jim ottavat ehkä tilanteen vakavasti, mutta Tom nauttii vauhdista ja vaarasta: hän on onnellinen ja ylpeä jopa pohkeeseensa osuneesta luodista.
Toisella lukukerralla vajaat kaksikymmentä vuotta vanhempana minua kiehtoo teoksessa eniten kumppanuus. Ihmisten välille syntyy tärkeitä siteitä olosuhteiden myötä. Matkaajat luottavat toisiinsa, koska on pakko; luottamus on selviämisen edellytys. Päällepäin katsottuna erilaisten ihmisten toimiminen yhdessä vakuuttaa minulle yhä uudelleen, että olemme kaikki pohjimmiltamme samanlaisia niin 1800-luvun Pohjois-Amerikassa kuin 2000-luvun Euroopassakin. Vakavia asioita voi ja tuleekin käsitellä monin eri tavoin. Teoksen huumori on yksi painava syy siihen, että romaani kestää aikaa ja yhä uudet sukupolvet viihtyvät jokiseikkailun parissa. Juhani Lindholmin uusi suomennos on tilattu kustannusosakeyhtiö Siltalan 10-vuotisjuhlan kunniaksi.
Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut (The Adventures of Huckleberry Finn). Suom. Juhani Lindholm. Kustannusosakeyhtiö Siltala 2018. 366 sivua
Aristoteles: Nikomakhoksen etiikka (Ethica Nicomachea). Suomennustyön toimikunta: Simo Knuuttila, Ilkka Niiniluoto ja Holger Thesleff. Gaudeamus Oy 1989. 272 sivua
Vesa Lahti käsittelee Huckleberry Finnin seikkailuja myös uuden käännöksen kannalta 30.10 Maailmankirjoissa julkaistavassa katsauksessaan.