RISTO NIEMI-PYNTTÄRI (14.11.2020)
Jenny Offillin romaani kertoo kevyesti mutta tarkasti keski-ikäisen Lizzien suhteista läheisiin ihmisiinsä. Lizzien ja Benin avioliitossa on huumoria. Heidän pieni poikansa Eli osaa tehdä hämmentäviä ja osuvia kysymyksiä. Huolta Lizzielle aiheuttaa hänen Harry veljensä, joka sekoilee ja pyristelee irti huumeriippuvaisuudesta. Ilmastokriisin uhka on taustalla.
Kerronta on muistiinpanomaista, Lizzien lyhyet huomiot ovat hauskoja ja sattumanvaraisen oloisia. Lukija nauttii niistä, ne ovat välähdyksiä välittömästä ja suhteellisen hallitsemattomasta, newyorkilaisesta arkipäivästä. Taustalla vellova ilmastokatastrofin uhka luo ilmapiirin, joka on kuin ennen sotaa. Sen vaistoaa, se saa ihmiset oireilemaan.
Päiväkodissa on outo tunnelma, aikuiset käyttäytyvät kumman kontrolloivasti. Kirjastossa työskentelevä Lizzie on tiedon lähteillä, häntä kiinnostaa ilmastokriisin itsensä sijaan survival -oppaat sekä käyttäytymistutkimus. Miten ihmiset reagoivat katastrofeihin.
Romaanin nimi Ilmastoja (Weather) on huomiota herättävän ajankohtainen teokselle, jossa ilmastokriisi jää kuitenkin taustakohinaksi.
Toki huoli saa Lizzien työskentelemään ympäristöaktivisti Sylvian apuna. Silti, ympäristöpolitiikka tuntuu olevan kertojalle pelkkä tiedotusasia. Hän tekee toisten valistamiseen tähtäävää työtä, herättelee nukkuvia, johin näyttää itsekin kuuluvan. Lizzien omassa perheessä jätepussit ovat jatkuvasti suuria, ja niitä on ahdettava roskakuiluun. Suulas kertoja pitää silti luonnonsuojelijoiden mollaamista aivan oikeutettuna:
”Minusta ympäristöhörhöjen viestit ovat sata kertaa tylsempiä kuin maailmanlopun ennustajien. Niissä jauhetaan kompostoivista käymälöistä, veden säästämisestä ja sähköautoista ja ylipäätään, miten elää kevyesti mielessä koko ajan tulevaisuus seitsemän sukupolven päähän. ”Luonnonsuojelijat ovat kamalan ikäviä” nurisen Sylvialle. ”Niinhän ne ovat”, hän vastaa.
Tämä on sikäli pienoiskuva romaanista, että se osoittaa kuinka kertoja valitsee aina mieluummin hyvän jutun kuin vakavan asian. Yllä olevasta sitaatista voi myös aavistaa, kuinka hienovaraisesti Sylvia antaa Lizzie ymmärtää, että kyse on aivan muusta kuin jännästä tai tylsästä asiasta.
Harmi vaan, että maailmanlopun ennustukset vetävät kertojaa koko ajan puoleensa. Häntä kiinnostaa monenlaiset survivalistien älyttömyydet, samalla kun hänen oma marketissa asiointinsa vaikuttaa holtittomalta.
Survivalismi on eräs fantasioinnin tapa; silloin kun pitäisi ajatella kirkkaasti, unelmoidaankin siitä kuinka voisi selvitä luonnossa. Lizzie ajautuu kiusallisen usein näihin selviytymistarinoihin. Kuinka pyydystää kalaa, jos on erämaajärven rannalla? Kuinka tehdä ongenkoukku? Entä bunkkerin rakentaminen kotiin, katastrofin varalta?
Vai olisiko lasten koulutus kuitenkin tärkeämpää? Näin sanoo asiantuntija TV:ssä: hänen lapsensa osaavat kolmea kieltä, heillä on kolmen maan passit ja valmius muuttaa maasta toiseen kriisin tullessa. Lizzie huomaa, että tosiaan: koulutushan voisikin olla myös osa oman lapsen selviytymistrategiaa.
Kiistämättä Ilmastoja käsittelee romaanin keinoin sitä, kuinka arki ja elämä läheisten ihmisten kanssa luo oman kuplansa. Ilmastokriisin voi vain aavistaa. Jonahtan Foerin esseeteos: Ilmasto olemme me (2020) onnistuu käsittelemään osuvammin kysymystä, miksi ilmastokriisi ei ole meille vieläkään todellisen tuntuinen.
Vaikuttaa siltä, että Ilmastoja romaanin ansiot ovatkin jossain muussa kuin ClitLit (climate literature) lajissa, millä sitä markkinoidaan. Vasta sen jälkeen, kun poistin romaanin otsikon silmistäni, ja luin sitä pelkkänä perhe-elämän kuvauksena, romaani paljasti hyvät puolensa. Sen kerronta on ainutlaatuista, ja ytimenä on Lizzien elämä ja muistiinpanot.
Kertojan välittömät huomiot näyttävät tarttuvan sattumalta olennaiseen. Kertojan kontrolli tuntuu hyvällä tavalla puuttuvan tekstistä. Voisi sanoa, että perinteistä tekijää ei ole päästetty säätelemään ja valikoimaan aineistoa. Sikäli on onnekasta, että kertojana ei ole huolestunut, kaikkitietävä luonnonsuojelija. Lizzien muistiinpanot ovat satunnaisuudessaan kiinnostavia. Lizzien huumori on hyvää, ja hän antaa tilaa läheistensä älykkäille sutkauksille.
Seuraava kohtaus puolisoiden välisestä huumorista luonnehtii Benin ja Lizzien suhdetta. Se ilmaisee myös tyyliltään Offillin tapaa rakentaa tarina niin, että sen jokainen lyhyt jakso palkitsee lukijan. Loppu huipentuu osuvaan tokaisuun ja punch line saa lukijan tyytyväiseksi.
”Minulla on kysyttävää mieheltäni puolenyön aikaan. Mikä minun polveani vaivaa? Kävellessä se naksuu. Ja joskus vihlaisee, kun nousen portaita. Ben syö lusikallisen maapähkinävoita. Hän vie lusikan tiskialtaaseen ennen kuin kyykistyy tutkimaan minua. ”Sattuuko tämä?” hän kysyy painellessaan kevyesti ihoa. ”Entä tämä? Tai tämä?” Heiluttelen sormiani vastaukseksi: ehkä sattuu, ehkä vähäsen. Ben nousee seisomaan ja antaa minulle suukon. ”Polvisyöpää ehkä”, hän toteaa. (23)
Lizzien huomioista ei löydy pinnan alaista tarinaa, aavistukset katastrofia edeltävästä tunnelmasta ovat lukijan mielikuva, johon teoksen nimi ohjaa. Syvemmät merkitykset ovat satunnaisia, seuraava on tyypiltään: totuus-tulee-lapsen-suusta.
Jääkaapin oveen kiinnitetyssä tarralapussa lukee, että meillä ei ole maitoa, juustoa, leipää, eikä vessapaperia. Sanon Elille, että menemme ulos syömään. EI ELÄIMIÄ SISÄÄN, lukee kyltissä ruokapaikan ovessa. ”Mutta mehän olemme eläimiä”, Eli sanoo.” Älä takerru pikkusoikkoihin, huomautan. (40)
Läheisistä huolehtiminen on Lizzylle kaikkein tärkeintä. Erityisesti hän on huolissaan Henry-veljestään, joka hoitaa vauvaa ja pyristelee huumeista eroon:
”Henry haluaa tehdä jonkinlaisen tunnustuksen. Kävelemme pitkän lenkin lähikadulla ennen kuin hän saa kakistettua asiansa. Hän kertoo, että hänelle tulee kamalia ajatuksia vauvasta, että hän kuvittelee kaikenlaisia pahoja asioita tapahtuvaksi. Se on ihan normaalia, vakuuttelen. Kerron, kuinka minäkin pelkäsin koko ajan, että Eli tukehtuu viinirypäleeseen. ”En tarkoita sitä, Lizzie”, Henry korjaa. ”En pelkää mitään vauvalle itsestään tapahtuvaa, vaan sitä mitä minä voisin tehdä.” (128)
Lizzien veljen vaikeudet ja väliaikainen asuminen siskon luona hermostuttaa Lizzien miestä. Tarinan varsinainen käänne tapahtuu tässä: mies lähtee pojan kanssa joksikin aikaa pois. Ja Lizzie jää auttamaan veljeä jaloilleen.
Samalla käy niin, että Lizzie tapaa sattumalta kiinnostavan miehen. Romaanin teeman kannalta on keskeistä, että Will on survivalisti. Hän on mies, jolla on tahtoa, ja kykyä selvitä mistä tahansa tilanteesta. Hän on kotoisin Kanadan metsistä. Huonosti kerrotussa romaanissa tällainen naiivi käänne pilaisi koko homman. Mutta Offill kuvaakin vaikuttavan ja antoisan kohtaamisen, tutustumisen hyvin kiinnostavan ihmisen kanssa. Voisi sanoa, että loistavan kerrontatavan ansiosta lukija säästetään tavanomaisesti kuvatulta rakkaustarinalta, ja avataan jotain oudompaa:
”Tosin olen naimisissa. Onnellisessa avioliitossa, sanoisin. Niinpä Will ja minä lähettelemme tekstareita toisillemme. Heti sen jälkeen kun kumpikin on lähtenyt taholleen. Typeriä juttuja, pieniä vitsejä uutisaiheista ja päivän tapahtumista. Joskus lähetän niitä myöhään yöllä mutta silloinkin pidän tarkkaa huolta, että viestini ovat siveitä.” (172)
Kaiken kaikkiaan Offill on parhaimmillaan juuri niillä samoilla alueilla, joita edellisessä Syvien pohdintojen jaostossa (2018) olivat jo löytyneet. Offillin aisti perhe-elämälle ja ystävyyssuhteiden vivahteille, vaikuttaa ehtymättömän kiinnostavalta. Muistiinpanomainen kerronta palkitsee lukijaa: herkullisen kontrolloimaton ajelehtiminen sattumien keskellä tekeekin kokonaisuuden, joka on nautittan.
Jenny Offill: Ilmastoja, suom Marja Luoma, Gummerus 2020.
Risto Niemi-Pynttäri on kirjoittamisen opettaja, yliopison lehtori Jyväskylän yliopistosta.